Integriinireseptoreita

Integriinireseptorit ovat solukalvon transmembraanisia kiinnittymisreseptoreita, jotka välittävät kiinnittymisen solujen ja ympäröivän väliaineen välillä sekä signaaleja soluun. Ne muodostuvat alfa- ja beta-alayksiköistä ja ovat toiminnallisesti heterodimeerejä. Ihmisen kudoksissa tunnetaan 18 alfa- ja 8 beta -alayksikköä, jotka muodostavat yhdistelminä vähintään noin 24 erilaista integriiniä.

Ne sitoutuvat ECM-proteiineihin, kuten fibronectin (fibronectiin), laminin (laminiini), kollageeni ja vitronektiini (vitronektiini), sekä joihinkin soluvälisten kontaktien komponentteihin. Integreinireseptorit mahdollistavat outside-in-signaalin, jossa ligandin sitoutuminen käynnistää solunsisäisiä signaalipolkuja, sekä inside-out-signaalin, jossa cytoplasmakalvoa proteiinit kuten talin ja kindlin muokkaavat alayksiköiden affiniteettia ja klusterointia.

Konformaatiomuutokset muuttavat afiniteettia ligandin suhteen: bent- tai kiertyneessä tilassa olevat integriinit voivat avautua extended-tilaan, jolloin ligandin sitominen tehostuu ja fokusaatiot kokoontuvat kiinnittymiskohdiksi. Sitoutuminen aktivoi signaaliketjuja, kuten FAK, Src, Paxillin sekä MAPK- ja PI3K/Akt-reittejä, mikä säätelee kiinnittymistä, migraatiota, proliferaatiota ja solujen mekano-tulkintaa.

Eräillä integriineillä on erityisiä tehtäviä: αLβ2 (LFA-1) ja α4β1 (VLA-4) osallistuvat leukosyyttien kulkuun; αIIbβ3 (GPIIb/IIIa) verihiutaleiden aggregaatiossa; αVβ3 ja αVβ5 endoteelien angiogeneesiin ja kudosten remodelointiin.

Kliinisessä kontekstissa integriineja on tutkittu terapeuttisina kohteina. Anti-integriinireseptorilääkkeitä käytetään tromboosin ehkäisyssä (esim. abciximab, tirofiban, eptifibatide). MS-hoidoissa on ollut käytössä α4-integriinialayksiköihin kohdistuvat lääkeaineet kuten natalizumab, ja turvallisuusmuutokset ovat vaikuttaneet joidenkin aikaisemmin markkinoilla olleiden lääkkeiden käyttöön. Tutkimus jatkuu monien uusien kohteiden parissa.