Integriini

Integriini on solujen adhesioreseptorit, jotka toimivat transmembranaalisina heterodimereina koostuen alfa- ja beta-alayksiköistä. Ihmisen genomissa on useita alfa- ja beta-alayksiköitä, ja niiden yhdistelmistä muodostuu noin 24 erilaista integriiniä. Ne voivat sitoa sekä soluvälistä alkuperäistä extracellular matrixia että solujen välisiä kontaktipintoja, jolloin ne yhdistävät solukalvon ulkoiseen ympäristöön ja sisäiseen cytoskeletiinsä.

Integriinien aktivoituminen tapahtuu kaksivaiheisesti: inside-out -signaalointi muuttaa reseptorin konformaatioita ja kasvattaa sen affiniteettia ligandeille, kun taas outside-in -signaalointi käynnistyy ligandin sitoutumisen jälkeen ja johtaa täsmällisiin signalointipolkuihin. Sitoutuminen voi aktivoida kinasi- ja adaptoriproténeja, kuten talin ja kindlin, jotka yhdistävät integriinin aktiinipolymeeriin ja siten säätelevät solujakautumista, liikettä ja proliferaatiota. Eri integriinit tunnistavat erilaisia ligandeja, kuten fibronoktiinia, lamininia, kollageenia ja vitronektiinia, ja joillakin alatyypeillä on erityisiä sitoutumismotiffeja, kuten RGD-motiivi, joka tunnetusti sitoutuu esimerkiksi αVβ3- ja α5β1 -kombinaatioihin.

Merkittäviä alatyyppejä ovat muun muassa αIIbβ3, αVβ3, α5β1 ja α4β7, joiden toiminta vaihtelee kudoksittain. Integriinit osallistuvat kehitykseen, immuunivaihteluun, veren hyytymiseen, haavan paranemiseen sekä angiogeneesiin. Lisäksi ne ovat keskeisiä solujen migraatiolle ja leviämiselle syövän metastasoinnissa.

Kliinisesti integriineja pidetään tärkeinä kohteina. Esimerkkejä lääkkeistä ovat antitromboottiset GPIIb/IIIa -tehokkaat estäjät (kuten abciximab, eptifibatide, tirofiban). Lisäksi integriinien estäjiä käytetään autoimmuunisairauksien ja tulehduksellisten tilojen hoitoon (esim. vedolitsumabi α4β7:lle ja lifitegrast LFA-1:lle). Integriinien toiminnan häiriöt voivat johtaa immuunivajeisiin, haavan paranemisen ongelmiin tai vaurion muodostumiseen.