Ilmakerroksissa

Ilmakerroksissa on suomenkielinen termi, jolla tarkoitetaan maapallon ilmakehän erillisiä kerroksia. Sana koostuu sanoista ilma ja kerros, ja ilmakerroksissa-ksit viittaavat kerrostuneeseen rakenteeseen, jossa kunkin kerroksen ominaisuudet ja ilmakehän dynamiikka ovat erilaisia. Termiä käytetään meteorologiassa ja ilmakehätutkimuksessa kuvaamaan kerrostuneisuutta, kasvihuonekaasujen sekä ionisoivan säteilyn vaikutuksia sekä ilman tiheyden muutoksia korkeuden mukaan.

Maapallon ilmakehä jaetaan yleisesti viiteen pääkerrokseen: troposfääri, stratosfääri, mesosfääri, termosfääri ja eksosfääri. Troposfääri ulottuu maanpinnasta noin 8–12 kilometriin tropiikissa ja hieman korkeammalle polarialueilla; siellä esiintyvät sääilmiöt, pilvet ja suurin osa ilmakehän kosteus- sekä haihtumisprosesseista. Stratosfääri sijaitsee noin 12–50 kilometrin korkeudessa ja sen tärkein piirre on ozonikerros, joka suodattaa osan UV-säteilystä. Mesosfääri ulottuu noin 50–85/90 kilometriin; täällä ilma harvenee ja lämpötilat ovat alhaisia. Thermosfääri alkaa noin 85–90 kilometrin korkeudelta ja ulottuu satoihin kilometreihin; lämpötilat voivat nousta huomattavasti auringon säteilyn vaikutuksesta. Eksosfääri on uloin kerros, jossa kaasumolekyylit voivat rajoituksetta siirtyä avaruuteen, ja se häviää vähitellen kosmisen tilan rajalle.

Kerrokset eroavat toisistaan lämpötilan nousu- ja laskukäyrien sekä ilman koostumuksen suhteen. Troposfäärissä suurin osa veden vuodosta ja kaasuhäviöistä tapahtuu, kun taas stratosfääriin liittyy ozonointivirta sekä vakaa ilman liike. Tutkimus ilmakerroksissa on keskeistä sääennusteille, radioviestinnälle ja satelliittinavigoinnille.