IPCtekniikoilla

IPC-tekniikoilla viitataan ohjelmistojen prosessien väliseen viestintään ja synkronointiin käytettyihin mekanismeihin. IPC on keskeinen osa monisäikeisten sovellusten sekä käyttöjärjestelmän komponenttien yhteistoimintaa. Tekniikoita voidaan käyttää sekä saman koneen sisäisessä prosessiviestinnässä että verkon yli tapahtuvassa tiedonvaihdossa.

Yleisimmät IPC-tekniikat ovat putket ja nimetty putki (FIFO), viestijonot, jaettu muisti sekä muistikartoitettuja tiedostoja, soketit (myös Unix-domain sockets ja Internet-socketit), sekä signaalit ja semaforit synkronointiin. Lisäksi käytetään etämenettelykutsuja (RPC) sekä viestipohjaisia kirjastoja kuten D-Bus, ZeroMQ ja gRPC.

Alusta ja arkkitehtuuria koskevat erot vaikuttavat tekniikan valintaan. POSIX-IPC määrittelee standardoidut mekanismit Unix- ja Linux-ympäristöissä, kun Windows tarjoaa omat IPC-ratkaisunsa. Valinta riippuu ohjelmointikielestä, alustasta sekä tavoitellusta suorituskyvystä.

Suunnittelussa on huomioitava latenssi, läpäisy, tiedon koko ja muoto, serialisointi, virheenkestävyys sekä turvallisuus: käyttöoikeudet, pääsuojaus ja salaus. IPC-tekniikoiden valinta vaikuttaa arkkitehtuuriin, modulaarisuuteen ja skaalautuvuuteen.