Beetasäteilystä

Beetasäteily on eräänlainen ionisoiva säteily, joka koostuu nopeista elektroneista tai positroneista. Elektronit ovat negatiivisesti varautuneita hiukkasia, jotka kiertävät atomien ytimiä, kun taas positronit ovat niiden antihiukkasia ja ovat positiivisesti varautuneita. Beetasäteilyä syntyy radioaktiivisessa hajoamisessa, kun epävakaa atomiydin muuttuu vakaampaan tilaan. Tässä prosessissa ytimen sisällä oleva neutroni voi muuttua protoniksi vapauttaen samalla elektronin ja antineutriinon (beeta-miinus-hajoaminen), tai protoni voi muuttua neutroniksi vapauttaen positronin ja neutriinon (beeta-plus-hajoaminen).

Beetasäteilyllä on suurempi läpäisykyky kuin alfahiukkasilla, mutta pienempi kuin gammasäteilyllä. Se voi läpäistä esimerkiksi muutaman millimetrin paksuisen alumiinilevyn tai muutaman senttimetrin pakuisen kudoksen. Beetasäteily on ionisoivaa, mikä tarkoittaa, että se voi irrottaa elektroneja atomeista ja molekyyleistä kohdatessaan ainetta. Tämä ionisaatio voi aiheuttaa vaurioita biologisissa kudoksissa, kuten DNA:ssa, ja siksi beetasäteily on terveysriski.

Beetasäteilyä käytetään teollisuudessa ja lääketieteessä. Teollisuudessa sitä voidaan käyttää materiaalien paksuuden mittaamiseen tai staattisen sähkön poistamiseen. Lääketieteessä beetasäteilyä tuottavia isotooppeja käytetään diagnostiikassa ja hoidoissa, kuten sädehoidossa syövän hoitoon. Beetasäteilyn havaitsemiseen ja mittaamiseen käytetään erilaisia ilmaisimia, kuten Geiger-Müller-laskureita.