Analyyttisyys

Analyyttisyys on käsite filosofiassa ja logiikassa, jolla kuvattaan väitteen ominaisuutta: analyyttinen väite on totta pelkästään sen merkityksen ja loogisen rakenteen perusteella, eikä sen totuus vaadi kokemuksellista todistusta. Syntetinen väite puolestaan vaatii maailmasta saamiaan tosiasioita tai havaintotietoa totuuden varmistamiseksi. Analyyttiset väitteet liitetään usein a priori - totuuksiin, kun taas syntetiset väitteet nähdään yleensä a posteriori - totuuksina.

Historiaa ja kehitystä: Kant fasiliteoi analyyttis-syntettisen jaon filosofiassa. Moderni käsitys kehittyi laajasti Fregen ja Russellin työstä, jotka korostivat merkityksen ja logiikan roolia totuuksien perustana. 20. vuosisadalla Carnap ja muut logisen positivismin piireissä ovat vaikuttaneet siihen, miten analyyttisyyttä käytetään kieli- ja semanttisen analyysin kehyksessä. Kenties kuuluisin kriitikko on Willard Van Orman Quine, jonka Two Dogmas of Empiricism haastoi käsityksen analyyttisyyden ja syntisyyden raja-alueesta ja korosti kieli- sekä kokemuspohjaisen edustuksen keskinäisriippuvuutta.

Esimerkkejä: Analyyttisiä väitteitä ovat esimerkiksi “Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” sekä “Nelikulmio on nelikulmainen.” Näiden totuusperusta on kielen määritelmissä ja loogisessa rakenteessa eikä havaintojen kautta saatavissa maailmassa.

Nykykäytössä analyyttisyys pysyy keskeisenä termi filosofian, kielitieteen ja logiikan keskusteluissa. Sen rajoja ja sovellettavuutta pohditaan yhä kriittisesti, erityisesti Quinen perinnön ja kontekstiin sidotun semantiikan näkökulmista.