ASCIIkoodauksessa

ASCII-koodauksessa tarkoitetaan 7-bittistä merkistöä, jolla voidaan esittää 128 erilaista merkkiä. Alkuperäinen ASCII kehitettiin 1960-luvulla englannin kielen käsittelyyn ja ohjausmerkkien hallintaan. Merkit jaotellaan siten, että 0–31 sekä 127 ovat kontrollimerkkejä, ja 32–126 ovat näkyviä, kirjoitettavia merkkejä.

0–31 ja 127 muodostavat ohjausmerkkejä, kuten NUL, TAB (9), LF (10), CR (13) sekä DEL (127). 32–126 sisältävät tavallisia kirjoitusmerkkejä: välilyönnin, aakkoset, numerot sekä välimerkit. Tämä rakenne tekee ASCII:stä helposti käsiteltävän ja laajennettavissa monissa järjestelmissä.

ASCII on 7-bittinen koodaus, mutta 8-bittiset laajennukset ovat yleisiä. Esimerkiksi ISO-8859-1 (Latin-1) ja Windows-1252 laajentavat merkistöä 128–255:een, jolloin ne kattavat enemmän kirjainmerkkejä kaupallisille kielille. ASCII itse on kuitenkin Unicode-merkistön ensimmäiset 128 merkkiä, ja useimmat nykyiset ohjelmistot käyttävät UTF-8:ää, jossa ASCII-merkit koodataan samalla tavalla kuin perinteisessä ASCII, jolloin yhteensopivuus säilyy.

Käyttökohteet ja rajoitteet: vanhemmissa protokollissa ja ohjelmistoissa sekä monissa tiedosto- ja verkkoyhteyksissä käytetään US-ASCIIa rajoitettuna merkkijonona. Monikieliset merkkijonot ja erilaiset symbolit vaativat Unicodea. Nykyisin ASCII toimii perusyksikkönä ja on yhä laajasti läsnä, mutta ASCIIa laajentavat koodaukset sekä Unicode-ympäristöt tekevät globaalin tekstin käsittelemisestä sujuvampaa.