ääntämys

Ääntämys tarkoittaa kielen äänteiden tuotannon, kuulemisen ja havaitsemisen käytäntöjä. Se kattaa sekä segmentaaliset äänteet, kuten vokaalit ja konsonantit, että suprasegmentaaliset piirteet, kuten painon, intonaation ja rytmin. Ääntämys kuvaa, miten sanat äännetään ja miten ne kuulostavat eri konteksteissa.

Artikulaatio on äänteiden tuotannon fyysinen prosessi: kielen asento, huulten liikkeet, kielen kärjen tai takamuksen asento sekä ilman virtaus. Ääntämys sisältää sekä segmentaaliset ominaisuudet (äänteet itsessään) että prosodiset piirteet (paino, sävelkulku, rytmi), jotka vaikuttavat merkitykseen ja ymmärrettävyyteen.

Suomen kielessä ääntämys on suurelta osin säännönmukainen, mutta alueellinen vaihtelu sekä lainat tuovat variaatiota. Vokaalipituus on foneminen: pitkä ja lyhyt vokaali voivat erottaa merkityksen (esimerkiksi tuli vs tuoli). Myös konsonantti-gradation ja geminaation vaikutus näkyy puhuttavassa muodossa sekä taivutuksessa. Vokaalivärien harmonian periaatteet vaikuttavat sufiksien ääntämiseen.

Alueelliset murteet vaikuttavat ääntämykseen: itäiset ja läntiset piirteet sekä puhujan taustaan liittyvä vaihtelu. Suomen yleiskielen ääntäminen muodostaa koulutuksessa ja mediassa käytetyn mallin, mutta todellinen ääntäminen vaihtelee maantieteellisesti ja sosiaalisesti. Kotimaisten kielten keskuksen (KOTUS) sekä oppikirjojen ohjeet ohjaavat opetusta ja käytännön kielen käyttöä.

Ääntämystä tutkitaan kielitieteessä, opetuksessa ja puheterapiassa. Se on keskeinen osa kielenoppimista, puheen kehittämistä ja kommunikaation selkeyden parantamista.