äänimuotoja

Äänimuodot ovat kielen äänteiden abstrakteja, kontrastiin perustuvia luokkia, joita käytetään kuvaamaan merkitystä erottavia ääniä. Jokaisella kielellä on oma äänimuotojensa inventaario, joka koostuu sekä vokaaleista että konsonanteista. Äänimuodot voivat ilmetä toteutuneina äänteinä eri konteksteissa, jolloin niiden toteutuma voi muuttua allofoneiksi.

Foneeminen analyysi pyrkii tunnistamaan ne äänimuodot, jotka ovat kontrastiivisia eli joilla on merkityseroa. Näin muodostetaan kielen äänimuotojen inventaario, jota esitetään usein IPA-merkintöinä. Toisaalta fonetiikka tarkastelee yksittäisten äänteiden todellista ääntä ja sen vaihtelua, kuten soinnillisuutta, paikkasäteilyä ja artikulaatiotapaa kontekstin mukaan.

Fonotaktiikka kuvaa, millaiset äännerykset voivat esiintyä peräkkäin ja millaiset yhdistelmät ovat sallitut. Eri kielillä on erilaiset säännöt äänteenyhdistelmille, ja nämä säännöt vaikuttavat sanojen muodostumiseen sekä muotojen sisäiseen muotoon.

Esimerkkinä suomalaisesta järjestelmästä voidaan mainita, että suomen kielellä on kahdeksan vokaalia (a, e, i, o, u, y, ä, ö) sekä konsonantti-inventaarinsa. Lisäksi sekä vokaalien että konsonanttien pituuden kontrasti on merkityksellinen: pitkä ja lyhyt muoto voivat erottaa sanan merkityksen. Äänimuotojen tarkka luettelo sekä niiden toteutuminen vaihtelevat kielestä toiseen.

Lopuksi äänimuodot ovat keskeinen käsite kielitieteessä, kieltenopetuksessa ja kielten kehittämisessä, ja ne määritellään sekä kontrastien että tuotetun puheen analyysin kautta.