viivakoodia

Viivakoodi on optisesti luettava koodimuoto, jossa tiedot esitetään viivoina ja valkoisina väleinä. Yleensä ne sisältävät tuotteen tunnisteen sekä muita pakkaus- tai varastointitietoja, ja niiden avulla tiedot voidaan lukea nopeasti skannerin avulla ilman manuaalista syöttöä. 1D-viivakoodit ovat yleisimmät näkyvissä kaupoissa.

Useimmat 1D-viivakoodit ovat GS1-standardeja. Yleisimmät muodot ovat EAN-13 ja UPC-A, Code 39 sekä Code 128. EAN-13 ja UPC-A sisältävät jäsennellyn numerokoodin (GTIN), joka mahdollistaa tuotteen tunnistamisen kattavasti maailmanlaajuisesti. Muita teollisuuden käyttökohteita ovat esimerkiksi Interleaved 2 of 5 sekä muut numerosummat sisältävät koodeistot.

Historiaan kuuluu kehitys 1950–1960-luvuilla Yhdysvalloissa, jossa viivakoodien perusidea syntyi. Kaupallinen käyttöönotto ja standardien vakiintuminen laajenivat 1970–1980-luvuilla GS1:n ohjaamina. 1D-viivakoodit ovat sittemmin tulleet olennaiseksi osaksi vähittäiskauppaa, logistiikkaa ja tuotteen hallintaa.

Käyttökohteita ovat muun muassa vähittäiskauppa, varastonhallinta, toimitusketjujen seuranta sekä lääke-, teollisuus- ja kirjastosektorit. Luvun ja luke­misen mahdollistaa laser- tai kuvantamislukija, ja nykyään älypuhelinten kamerat sekä sovellukset tukevat skannausta ilman erillisiä laitteita.

Nykytilanteessa viivakoodit kattavat laajasti 1D- ja 2D-koodien käyttötarkoituksia. 2D-koodit, kuten QR- ja Data Matrix -koodit, voivat tallentaa suurempia tietomääriä ja tarjoavat parempaa virheenkorjausta, mikä täydentää perinteisiä viivakoodijärjestelmiä.