verifiointiperiaatetta

Verifiointiperiaate on filosofiaan liittyvä merkityksen kriteeri, joka sai muotonsa logisessa positivismissa 1920–1930-luvuilla. Sen mukaan lausuman kognitiivinen merkitys riippuu siitä, voiko sen totuusoloja osoittaa kokeellisesti havainnoin tai onko lausuma loogisesti pätevä (analyyttinen). Käytännössä periaate erotti väitteet, joita pidettiin merkittävinä tieteellisen keskustelun kannalta, niihin, joita pidettiin merkityksettöminä.

Vahva versio (kova verifikaatioperiaate) väittää, että jokainen kognitiivisesti mielekäs lausuma on todellisuudessa testattavissa kokemuksella; jos ei ole mahdollista tehdä kokeellista testausta, lause on mieleksetön. Analyyttiset lauseet, kuten logiikan ja matematiikan peruslauseet, katsottiin silti mielekkäiksi niiden loogisen pätevyyden vuoksi, mutta monet muut tieteelliset väitteet olivat tämän kriteerin alaisia.

Heikko versio (verifikaatio periaatteessa) sallii, että lausuma on mielekäs jos sen totuus voidaan periaatteessa kumottaa tai vahvistaa tulevilla kokeilla. Näin ollen jotkin teoriat voivat olla mielekkäitä silloin, kun niiden kokemukselliset seuraamukset ovat mahdollisia tulevaisuudessa.

Kritiikki ja vaikutukset. Verifiointiperiaatetta kohtaan esitettiin lukuisia vastaväitteitä: muun muassa että sen oma pätevyys ei ole empiirisesti todistettavissa, että kielen ja teoriaoppien välinen yhteys on monimutkaisempi kuin periaate sallisi, ja että tieteellinen tutkimus voi hyödyntää runsaasti teoreettisia väitteitä, joita ei voida välittömästi verifioida. Myös Popperin vastakohta (falsifioitavuus) ja Quinen kriitikot kyseenalaistivat kriteerin sovellettavuuden.

Nykyhistoriassa verifiointiperiaate nähdään yleisesti historiallisena vaiheena logisessa empirismissä, joka vaikutti lausuman merkityksen käsitteisiin ja keskusteluun tieteellisen teorian merkityksellisyydestä. Sen ideat ovat edelleen osa keskustelua merkityksen ja kielitieteen ontologiasta.