tarveharkintaisista

Tarveharkintaisista viittaa sosiaaliturvan ja valtion tukien muotoon, jossa etuudet myönnetään ja niiden määrää määritetään hakijan tarpeen sekä tulojen ja varallisuuden perusteella. Tämä periaate tunnetaan myös tarveharkintaisuutena tai tarveharkintaisena etuutena, ja sen mukaan tuen taso sovitetaan yksilöllisen tilan mukaan sen sijaan että kaikki saajat saisivat saman kiinteän summan.

Käytännössä tarveharkinta edellyttää hakijan taloudellisen tilanteen selvittämistä, kuten tulojen, menojen ja mahdollisen varallisuuden kartoitusta. Hakemukset ja arviointi suoritetaan tapauskohtaisesti, ja tavoitteena on kohdentaa resursseja niitä ihmisiä varten, joilla on suurin tarve.

Esimerkkejä Suomessa tarveharkintaisista etuuksista ovat toimeentulotuki ja osa asumistuen komponentteista. Näiden etuuksien hyväksyntä ja määrät voivat vaihdella hakijan tilanteen mukaan, ja ne voivat täydentää muita, yleisesti saatavilla olevia tukimuotoja. Tarveharkintainen järjestelmä korostaa syrjäytymisen ja köyhyyden ehkäisyä sekä tehokasta resurssien kohdentamista.

Kritiikkiä tarveharkintaisuudesta tuovat muun muassa sen hallinnollinen kompleksisuus, which voi johtaa byrokratian kanssa painimiseen ja mahdollisesti stigmaan hakijoiden keskuudessa. Toisaalta sen vastakohta, universaali järjestelmä, nähdään kustannuksiin liittyväksi haasteeksi. Keskustelu tarveharkinnan laajuudesta ja toteutustavasta jatkuu monissa hyvinvointijärjestelmissä.