puhelinkeskusten

Puhelinkeskukset ovat telekommunikaatioverkoissa sijaitse via tiloja ja järjestelmiä, joiden tehtävänä on kytkeä ja reitittää puhelut, käsitellä numero- ja osoitetietoa sekä hallita signaaliliikennettä ja palveluita tilaajille. Ne voivat tarjota myös laskutuksen, hätäpalvelujen ja muita peruspalveluita sekä varmistaa toiminnan jatkuvuuden ja turvallisuuden.

Historian kuluessa puhelinkeskukset kehittyivät mekaanisista Strowger-kytkimistä kohti sähköisiä ja digitaalisia ratkaisuja. 1950–60-luvuilla siirryttiin elektronisiin keskuksiin, joiden kapasiteetti kasvoi. 1990-luvulla alkoi IP-pohjaisten verkkojen laajamittainen integraatio: softswitchit, media gatewayt sekä signalisointi SS7 ja SIP mahdollistivat siirtymisen kohti joustavampaa ja monipuolisempaa palvelukeskusta.

Rakenne ja toimintaperiaate: Puhelinkeskukset voivat olla paikallisia keskuksia (CO, central office) sekä tandem- tai väliskeskuksia, jotka yhdistävät alueellisia verkkoja. Ne suorittavat puheluiden kytkennän, osoitteiden ja numeroinnin käsittelyn sekä yhteydenhallinnan toisiinsa. Lisäksi ne tarjoavat palveluita kuten laskutusta, turvallisuutta sekä varavoimaa ja ne suunnitellaan vikatilanteiden varalta.

Teknologiat ja signalisointi: Perinteiset keskukset käyttivät kuparikaapeleita ja mekaanisia/elektronisia kytkimiä; nykyisin käytetään digitaalisia sekä IP-pohjaisia ratkaisuja. Signaalointiprotokollat kuten SS7 ovat yleisiä perinteisissä puhelinverkoissa, kun taas IP-ympäristöissä käytetään SIP-, MGCP- ja Megaco-ratkaisuja sekä softswitch- ja media gateway -arkkitehtuureja.

Nykytilat ja kehityssuuntat: Puhelinkeskukset ovat usein osa hajautettua NGN-ympäristöä, jossa keskukset voivat olla virtuaalisia tai pilvipohjaisia ja integroituvat IP-verkkoihin. Kansainväliset standardit ITU-T, ETSI ja 3GPP määrittelevät signalisoinnin, osoitteistamisen ja yhteentoimivuuden (esim. E.164).