plasticisuudesta

Plastisuus on materiaalin ominaisuus, jossa kyseinen aine muovautuu pysyvästi jännityksen vaikutuksesta. Elastinen muutos palautuu jännityksen poistuttua, mutta plastisen muodonmuutoksen jälkeen rakenne säilyttää uuden muotonsa. Plastisuus riippuu sekä mikrostruktuurista että lämpötilasta ja aikaskaalasta.

Materiaaleilla plastinen käyttäytyminen ilmenee esimerkiksi metallien muokkauksessa, polymeerien muovautumisessa ja geomateriaaleissa. Plastisen muodonmuutoksen kulku voidaan kuvata plastisuusmallien avulla, joissa otetaan huomioon elastisen rajan ylitys sekä plastisen virtaus ja mahdollinen kovettuminen tai pehmeneminen deformaatiossa. Yleisiä käsitteitä ovat lujuusrajat ja plastinen virtaus. Plastinen käyttäytyminen on tärkeää suunnittelussa ja valmistuksessa, kuten valssauksessa, muova- ja hitsaustöissä sekä vaativien komponenttien muotoilussa.

Geotekniikassa maaperän plastisuus kuvaa kykyä muotoutua paineen ja kosteuden vaikutuksesta. Atterbergin rajat määrittävät nestemäisen rajan (LL) ja plastisen rajan (PL); näiden erotuksesta saadaan plastisuusindeksi PI = LL − PL. Suurempi PI viittaa plastisempaan maaperään, ja näillä arvoilla luokitellaan savia ja mutamaalajeja sekä ennakoidaan maan tilavuuden muutoksia.

Biologiassa plastisuus tarkoittaa aivojen tai hermoston kykyä muokata rakenteitaan kokemuksen, oppimisen tai vaurion seurauksena. Neuroplastisuus ilmenee synaptisen tehon muutoksina, uusien synapsien muodostumisena sekä aivojen alueiden toiminnan uudelleenjärjestäytymisenä. Tämä ilmiö on keskeinen oppimisessa, toipumisessa ja kehityksessä.

Käytännössä plastisuutta mallinnetaan sekä kokeellisesti että simuloinneissa. Se on keskeinen tekijä materiaalien suunnittelussa, prosessointissa ja vakauden arvioinnissa eri ala-aloilla.