performatiivista

Performatiivista viittaa ilmiöön, jossa kielen, eleen tai teon toiminta itse saa aikaan sen, mitä se väittää tekevän. Käsite esiintyy useilla aloilla, erityisesti kielitieteessä ja sosiaaliluennossa, ja se voidaan ymmärtää sekä sanallisen toiminnan että laajemman identiteetin rakentumisen näkökulmasta.

Kielitieteessä performatiiviset lausumat ovat sellaisia, joiden pääasiallinen tarkoitus ei ole kuvata maailmaa vaan toteuttaa jokin toiminto puhuttamalla. Klassinen esimerkki on lause: “Lupaan tehdä tämän.” Tällainen ilmauksen kautta tehdään lupaus, ja puheaktin ilmeinen voima syntyy nimenomaan siitä, että puheella aiheutetaan teko. Austin’n ja sitä seuranneiden kielitieteilijöiden mukaan performatiivisten lausumien totuusarvo ei yleensä ole olennaista; sen sijaan niiden hyväksymis- ja onnistumisedellytysten (felicity conditions) täyttyminen on ratkaisevaa. Yleisiä performatiivisia verbejä ovat lupata, vannoa, kirota, vihkiä, nimetä ja sopia.

Sosiaalitieteissä termi laajenee identiteetin ja normien rakentumisen kuvaukseen. Judith Butlerin performatiivisuus tarkoittaa, että sukupuoli ja muut identiteetit rakentuvat toistuvien, sosiaalisten performanssien kautta, ei sisäisestä olemuksesta. Tämä näkökulma korostaa, että normit ovat tulosta toistamisesta ja kontekstista.

Performatiivisuutta tarkastellaan usein rinnan pragmatiikan, kontekstin ja kulttuurisen viitekehyksen kanssa. Se on keino ymmärtää, miten sana tai teko voi muuttaa todellisuutta sekä yksilön identiteetin että yhteiskunnalliset käytännöt.