nykytaivutuksessa

Nykytaivutus, suomalaisessa kieliopissa usein kutsuttu nykytaivutukseksi, on suomen kielen verbeille ominainen aikamuoto, jolla ilmaistaan toimintoja tai tiloja, jotka tapahtuvat nyt tai ovat yleisiä tapoja. Se vastaa monissa kielissä englannin present-tenseä.

Nykytaivutuksen muodostaminen perustuu verbin vartaloon (karri) ja sen päätteisiin. Infinitiivin lopusta -a/-ä jätetään pois ja vartaloon liitetään henkilöpääteet: minä, sinä, hän, me, te, he. Useimmat verbit saavat erilaisia loppuja, ja useat verbityypit käyttävät samankaltaisia pääteitä: 1. ja 2. persoonan yksikössä sekä monikonteissa. Lisäksi puhutaan konsonanttivaihtelusta (gradaatio) ja vokaaliharmoniasta, jotka voivat muuttaa vartaloa taivutettaessa.

Käytännössä nykytaivutus näkyy esimerkiksi seuraavissa vertauskuvallisissa verbeissä:

mennä: minä menen, sinä menet, hän menee, me menemme, te menette, he menevät.

puhua: minä puhun, sinä puhut, hän puhuu, me puhumme, te puhutte, he puhuvat.

olla: minä olen, sinä olet, hän on, me olemme, te olette, he ovat.

Nykytaivutusta käytetään kuvaamaan nykytilanteita, toistuvia tapahtumia sekä tulevan lähitulevaisuuden suunnitelmia, kun ne esitetään nykyajan ilmaisimeen. Kielessä esiintyy myös epäsäännöllisiä verbejä, kuten olla, sekä joitakin poikkeuksia kolmannen persoonan muodoissa, jotka voivat poiketa yleisistä pääteistä.

Nykytaivutus on perustaine myös monien verbien taivuttamiselle eri aikamuodoissa ja moduksissa, ja sen hallitseminen vaatii sekä taivutusmuotojen muistamista että stemmin muutosten sekä äänteenmuutosten ymmärtämistä.