nominalisaatioiden

Nominalisaatiot ovat kieliopillisia rakenteita, joissa verbi- tai lausekokonaisuus muutetaan substantiiviksi tai substantiiviksi muodostuvaksi ilmaukseksi. Niiden avulla voidaan viitata toimintaan, tapahtumaan tai ilmiöön yleisellä tasolla ja samalla nutusta lauseesta voidaan tehdä helpommin käsiteltävä lauseen osanen. Nominalisaatiot voivat toimia lauseen субjektina, objektiina tai täydennyksenä, ja niitä käytetään sekä arkisessa puheessa että kirjoitetussa tekstissä.

Suomen kielessä nominalisaatiot muodostuvat pääasiassa sanavartalon päätteiden avulla. Yleisimmällä tavalla syntyy -minen-suffiksi, jolla verbin merkitys muuttuu toimintaa tai prosessia ilmentäväksi substantiiviksi: kirjoittaminen, puhuminen, rakentaminen. Muita mahdollisia keinoja ovat -ointi-, -us/-ys- ja -tus/-tys-loppuiset muodot sekä erilaiset yhdyssanat, joissa nominalisoitu verbi esiintyy yhdessä muiden sanojen kanssa. Nämä muodot voivat kuvata toimintaa, tilaa tai tulosta ja niillä on laaja käyttöalue.

Nominalisaatiot voivat saada taivutusmuotoja kuten muutkin sanat, ja ne voivat esiintyä eri sijamuodoissa sekä taivuttaa genetiiviksi tai partitiiviksi. Ne voivat muodostaa pitkiä nominalisoituja ilmauksia, joissa on mukaan adjektiiveja, omistusmuotoja tai tarkentavia määritteitä. Ammattisessa ja akateemisessa kielessä nominalisaatiot ovat tärkeitä keinokonstruktion menetelmiä, joiden avulla voidaan tiivistää ja jäsentää suurempia lauseita sekä tehdä abstraktista viestinnästä tehokkaampaa. Nominalisaatiot ovat siten keskeinen osa suomen kielen syntaksia ja tyylikästä ilmaisua.