maalajitieteessä

Maalajitiede on tieteenala, joka tutkii maaperää sen syntyyn, kehitykseen ja luokitteluun sekä maaperän toimintaan ekosysteemeissä ja ihmisen toiminnassa. Se kattaa sekä perinteisen pedologian maaperän kehityksen ja kartoituksen että soveltavat osa-alueet, kuten ravinteiden kierron, veden pidätyksen ja maaperän biologisen aktiivisuuden tutkimuksen. Keskeisiä käsitteitä ovat maaperätekstuurin (hiekka—savi), rakenne, vedenläpäisevyys sekä pH ja orgaanisen aineksen määrä.

Maaperän luokitus ja kartoitus ovat keskeisiä osa-alueita. Kansainvälisiä järjestelmiä käytetään maaperien ryhmittelyyn ja karttojen laatimiseen; yleisiä ovat FAO:n World Reference Base for Soil Resources (WRB) sekä USDA Soil Taxonomy. Suomessa ja muualla kehitetään myös alueellisia luokituksia sekä maaperän kartoitusta ja maankäytön suunnittelua.

Sovellukset kattavat maatalouden, metsätalouden, rakennusmaan hallinnan sekä ympäristönsuojelun ja ilmastonmuutoksen sopeutumisen. Tutkimus auttaa optimoimaan lannoituksen ja kastelun, parantamaan vedenhallintaa, ehkäisemään eroosiota sekä arvioimaan pilaantumien leviämistä ja maaperän tilaa päätöksenteossa.

Historiaan kuuluvat juuret 1800-luvulla, jolloin Venäjän tutkija Vasili Dokuchaev kehitti maaperän kehityksen ja luokittelun peruskäsitteet. 20. vuosisadalla Hans Jenny toi esiin tekijäteorian maaperän muodostumisesta: ilmasto, eliöyhteisöt, emämaa-aines, topografia ja aika. Näiden ideoiden kehittyessä maalajitiede on kasvanut monitieteiseksi alaksi, jonka tavoitteena on sekä ymmärtää että hallita maaperän resurssit ja ekologinen toiminta.