konjugaatiojärjestelmän

Konjugaatio eli verbi taivutus on kieliopillinen järjestelmä, jossa verbi saa erilaisia muotoja riippuen siitä, millaisessa käytössä se esiintyy. Taivutusilmaisu koskee yleensä henkilön ja luvun eroa sekä ajan, moodin (esim. indikatiivinen, konditionaali, imperatiivi) ja usein myös aspektin tai passiivisuuden ilmaisua. Näin muodostetut muodot auttavat ilmaisemaan lauseen subjektiin liittyviä tietoja ja suhteita.

Taivutus rakentuu paradiga­meihin: jokaisella verbillä on kokoelma taivutusmuotoja, jotka vastaavat eri yhdistelmiä kuten minä-puhun, sinä-puhut, hän puhuu jne. Paradigmat voivat olla pääosin säännöllisiä, jolloin muoto muodostuu päättäväisten päätteiden ja vartalon yhdistelmänä, tai epäsäännöllisiä, jolloin muotoja on opittava erikseen. Verbin taivutukseen vaikuttavat usein sekä henkilön ja luvun ilmaiseminen että aikamuodot, moodi sekä mahdollinen passiivi tai vastaavat ilmaisut.

Kielellinen variaatio ilmenee siinä, miten taivutus rakentuu: joissakin kielissä verbit taivutetaan runsaasti affisseilla (agglutinatiiviset ja fusionaliset kielet), kun taas toisissa käytetään enemmän apuverbejä ja sanajärjestyksen muutoksia (analyyttiset kielet). Joillekin kielille tyypillistä on, että taivutusta hallitaan kokonaisina paradigmina, toisille taas, että monimutkaisimmatkin muodot syntyvät useiden eri elementtien yhteisvaikutuksesta.

Esimerkkejä kieliryhmien erilaisista ratkaisuista: monissa itä-, etelä- ja maa- eurooppalaisissa kielissä verbi taivutetaan laajasti, kun taas englanti on pääosin analyyttinen kieli, jossa aikamuodon ja moodin ilmaisussa korostuvat apuverbit ja sanajärjestys. Konjugaatio on kielten tutkimuksen keskeinen käsite, ja sen tunteminen helpottaa sekä kielten oppimista että kieliopin vertailevaa tutkimusta.