koherenssiteoriassa

Koherenssiteoria on epistemologian ja totuusteorian suuntaus, jonka mukaan totuus määritellään väitteiden koherenssin eli sisäisen yhteensopivuuden kautta. Väite on tosi, jos se kuuluu yhteen laajan, toisiaan tukevien uskomusten verkoston kanssa ja vahvistaa sitä. Yksittäisen väitteen totuus ei siten riipu suorasta vasteesta ulkomaailmaan, vaan siitä, miten hyvin se istuu kokonaisuuteen.

Koherenssiteoriaa voidaan tarkastella kahdella tasolla: totuuden koherenssina ja oikeutuksen koherenssina. Ensinnä väite on tosi vain, jos se kuuluu johdonmukaiseen järjestelmään, jossa väitteet vahvistavat toisiaan. Toiseksi uskomusten oikeutus syntyy niiden sisäisestä tuesta ja kestävyydestä suhteessa koko verkostoonsa; painottuukin, että perusteet ovat toisiaan tukevia eikä yksittäisistä havainnoista riippuvaisia.

Historiallisesti koherenssiteoriaa on kehittänyt vaikuttajina Spinoza, Hegel ja Bradley, ja myöhemmin sen muotoja on pohdittu muun muassa 1900-luvulla sekä Quinen ja muiden koherentististen näkemysten kautta. Koherenssiteoriaa vastaan ovat korostaneet korrespondenssiteoriat, jotka painottavat väitteiden vastavuoroisuutta todellisuuteen, sekä pragmaattiset näkemykset, jotka korostavat käytännön vaikutuksia.

Kritiikit huomioivat, että koherenssi voi olla useita vapaaehtoisesti rakennettuja ja yhtä koherentteja järjestelmiä voi olla useita, jolloin totuuden määrittäminen voi olla epävarmaa. Lisäksi väite siitä, miten koherenssi perusteuttaa totuutta, on ollut erimielisyyksiä aiheuttanut.

Nykyään koherenssiteoriat ovat osa laajempaa totuuden ja oikeutuksen keskustelua: ne korostavat loogista johdonmukaisuutta, suhteiden verkoston eheyden ja kokonaisuuden merkitystä, mutta niitä täydentävät usein korrespondenssi- ja pragmaattiset näkökulmat.