kielivähemmistöjä

Kielivähemmistöiksi kutsutaan kieliryhmiä, joiden äidinkieli on vähemmistössä suhteessa väestön valtakieleen. Kielivähemmistöt voivat olla alkuperäiskieliä tai yhteisön kieliä, joita säilytetään ja siirretään eteenpäin koulutuksessa, mediassa ja kulttuuritoiminnassa, sekä maahanmuuttajaryhmiä, joiden kieli on vähemmistössä valtaväestön sisällä. Ne voivat asua alueellisesti erillään tai hajautuneina koko maassa, ja niiden kielten asema sekä käyttöoikeudet vaihtelevat.

Kielivähemmistöjen oikeudet on tunnustettu sekä kansainvälisesti että kansallisella tasolla. YK:n vuonna 1992 hyväksymä yleissopimus sekä Euroopan neuvoston kielellisten vähemmistöjen peruskirja luovat kehyksen, jossa on oikeus käyttää omaa kieltään, saada koulutusta omalla kielellä sekä saada viranomaistoiminnassa ja tiedottamisessa kielitukea. Kansallisella tasolla lainsäädäntö, kuten perustuslaki ja kielilainsäädäntö, määrittelee mahdollisuudet käyttää omaa kieltä julkisissa palveluissa sekä tukea opetusta ja kulttuuritoimintaa.

Käytännössä kielivähemmistöjen tukemista edistetään muun muassa opetuksen tarjoamisella omalla kielellä, opettajankoulutuksella, mediatuotannolla sekä kulttuurialan ja kansalaisyhteiskunnan toiminnan tukemisella. Viranomaisasioinnin kielivaihtoehdot ja julkisten palvelujen kielisyys voivat parantaa kielten elinvoimaa ja yhteisöjen osallisuutta.

Haasteisiin kuuluvat kielellinen uhanalaisuus, väestönmuutos, resurssien niukkuus sekä poliittinen tuki. Tehokas tuki vaatii pitkäjänteisiä politiikkoja, yhteisöjen osallistumista päätöksentekoon sekä julkista tietoisuutta kielten merkityksestä kulttuurisena monimuotoisuutena.