hiukkaspitoisuudet

Hiukkaspitoisuudet kuvaavat ilmassa olevien hiukkasten määrää tilavuusyksikköä kohden. Yleisimmät mittayksiköt ovat hiukkasten lukumäärä kuutiometrissä (pcs/m^3) ja massapitoisuus mikrogrammoina per kuutiometri (µg/m^3). Hiukkaspitoisuudet jaotellaan usein koko- tai massaluokittain; kohde voi olla PM10 (hiukkaset päättyen 10 µm), PM2.5 (≤2,5 µm) ja joskus PM1 (≤1 µm). Pienemmät hiukkaset ovat yleensä potentiaalisesti haitallisempia terveyden kannalta, koska ne kulkeutuvat syvemmälle keuhkoihin ja voivat päästä verenkiertoon.

Mittaus ja tiedon tuottaminen perustuvat sekä hiukkasten lukumäärän että koon jakauman mittaamiseen. Yleisimpiä mittausmenetelmiä ovat optiset hiukkasmittarit (OPC), jotka mittaavat hiukkasten lukumäärää ja kokoa, sekä kondensaatiomittarit (CPC), jotka voivat havaita erittäin pienet hiukkaset. Yhdistämällä näitä tuloksia saadaan sekä kokonaislukumäärä että koko- ja massajakaumia. Tutkimus ja ilmanlaadun seuranta voivat hyödyntää myös perinteisiä gravimetrisiä menetelmiä sekä erilaisia koon- ja liikemelusta kuvaavia mittausjärjestelmiä.

Hiukkaspitoisuudet ovat keskeinen osa ilmanlaadun arviointia ja terveydellisessä kontekstissa erityisen tärkeä sekä ulkoilmassa että sisätiloissa. Ulkoilman pitoisuuksiin vaikuttavat liikenne, teollisuus ja sääolosuhteet, kun taas sisätiloissa lähteitä voivat olla keittiönlaitteet, tupakointi ja rakennusmateriaalit. Kansainväliset ja kansalliset suositukset sekä lainsäädäntö asettavat tavoitteita ja rajoja PM-arvoille sekä antavat ohjeita riskien hallintaan ja altistumisen vähentämiseen.