erottelukyvyssä

Erottelukyvyllä tarkoitetaan kykyä erottaa kahden tai useamman stimulusvaihtoehdon välinen ero. Se on keskeinen käsite psykofysiikassa ja aistien tutkimuksessa, jossa keskitytään siihen, miten pienetkin muutokset stimulusarvossa havaitaan. Erottelukyky voi kohdistua eri aisteihin, kuten näköön, kuuloonsa, makuun tai hajuun, ja se ilmenee sekä intensiteetti-erojen että laadullisten erojen havaitsemisena.

Erottelukyvyn mittaaminen perustuu usein psykofysikaalisiin kokeisiin. Esimerkkejä ovat juuri havaittava ero (just noticeable difference, JND) -kynnys, joka kertoo pienimmän havaitun erotuksen koon. Weberin laki kuvaa, että usein erotus suhteutuu alkuperäisen stimulusarvon suhteen: ΔI/I = k. Erottelukykyä voidaan arvioida myös käyttämällä kahden vaihtoehdon pakollista valintaa (2AFC) tai signaali-havaitsemisteoriaa (SDT), jossa erottelukyky ilmoitetaan esimerkiksi d'-arvona, joka otetaan huomioon sekä todelliset erot että vasteesta johtuvan biasin.

Tekijät, jotka vaikuttavat erottelukykyyn, ovat moninaiset: stimulan voimakkuus ja laadulliset piirteet, taustamelu ja ympäristö, ärsykkeen läheisyys tai samankaltaisuus muihin vaihtoehtoihin, tarkkaavaisuus, väsymys sekä yksilölliset erot kuten ikä ja mahdolliset aistihäiriöt. Eri aisteilla erottelukyky voi vaihdella huomattavasti henkilöstä toiseen.

Sovelluksina erottelukykyä hyödynnetään sekä tutkimuksessa että käytännössä. Sitä käytetään aistitoiminnan tutkimuksessa, laitteiden ja sovellusten suunnittelussa (esim. näyttöteknologia, kuulokojeet) ja kliinisessä diagnostiikassa aistien poikkeavuuksien arvioinnissa sekä laadunvalvonnassa teollisuudessa.

Esimerkkejä arjessa: visuaalisessa tehtävässä erottelukyky tarkoittaa pienien kirkkauden- tai värisävyn erojen havaitsemista, kuuloaistissa pienien taajuuserojen erottamista, ja maku- tai hajuaistissa kykyä erottaa pienet muutokset maku- tai hajuesikossa.