bittikoodausmenetelmästä

Bittikoodausmenetelmä viittaa digitaalisessa tiedonsiirrossa käytettyihin tekniikoihin, joilla bittejä muutetaan fyysisiksi signaaleiksi siirtoa varten. Tavoitteena on varmistaa luotettava tiedonsiirto virheiden minimoimiseksi ja siirtonopeuden maksimoimiseksi. Eri bittikoodausmenetelmiä on kehitetty vastaamaan erilaisiin tiedonsiirtotarpeisiin ja -olosuhteisiin.

Yksi yksinkertaisimmista menetelmistä on unipolaarinen koodaus, jossa yksi jännite (esimerkiksi positiivinen) edustaa ykköstä ja nolla edustaa maan potentiaalia. Tästä seuraa kuitenkin ongelmia tasavirtakomponentin (DC-komponentin) esiintymisestä ja vaikeuksista synkronoinnissa. Manchester-koodauksessa jokainen bitti esitetään kahdella puolikkaalla, joissa tapahtuu aina yksi jännitteen muutos. Ykkönen voidaan esittää siten, että jännite nousee ensimmäisellä puolikkaalla ja laskee toisella, ja nolla päinvastoin. Tämä poistaa DC-komponentin ja parantaa synkronointia, mutta vaatii kaksinkertaisen kaistanleveyden.

NRZ-koodauksessa (Non-Return to Zero) ykkönen ja nolla esitetään eri jännitetasoilla, mutta signaali pysyy tasaisena koko bitin ajan. NRZI (Non-Return to Zero Inverted) koodauksessa signaali muuttuu ykkösen kohdalla ja pysyy samana nollan kohdalla. On myös menetelmiä, jotka pyrkivät vähentämään siirrettävien bittien määrää ja siten parantamaan tehokkuutta. Esimerkiksi 8B/10B-koodaus muuntaa kahdeksan databitin ryhmän kymmenen bitin koodiksi, joka sisältää synkronointitietoa ja tasapainottaa ykkösten ja nollien määrää, mikä vähentää virheiden todennäköisyyttä ja helpottaa kellonsynkronointia.