artikulaatiopiste

Artikulaatiopiste, eli place of articulation, on fonetiikan ja fonologian käsite, joka kuvaa sitä kohtaa hengitys- ja puhekanavissa, jossa konsonantin pääasiallinen ahtaus syntyy tuotannossa. Piste määrittää, millä tavoin ääni muodostuu, ja se on keskeinen konsonanttien luokituksessa. Yleisimmät artikulaatiopisteet ovat bilabiaalinen (molemmat huulet), labiodentiaalinen (huulet ja hampaat), dentalinen (hampaat ja kielen etuosa), alveolaarinen (kielen etuosa hampaanjuuren kohdalla), post-alveolaarinen, palataalinen, velaarinen, uvulaarinen sekä glottaalinen. Joissain lähteissä mainitaan lisäksi pharyngeaalinen tai epilaryngiaalinen piste, mutta niitä käytetään harvemmin. Konsonanteilla voi olla myös toissijaisia artikulaatioita, jolloin paikkaa kuvataan monitahoisesti.

Käyttö ja merkitys: Artikulaatiopiste on keskeinen perusominaisuus, jonka mukaan konsonantit luokitellaan ja vertaillaan kielestä toiseen. Paikka vaikuttaa olennaisesti äänen akustisiin ominaisuuksiin ja kuullun tunnistamiseen. Paikan lisäksi konsonantti määritellään usein muun muassa tavun ja soinnin sekä tuotannon kontekstin mukaan. Joillain äänteillä on monitahainen tuotantopaikka, esimerkiksi affriikoissa, joissa purkaus- ja frikatiivinen vaihe tapahtuvat lähes samalla alueella. Kielitieteessä artikulaatiopisteen tunteminen auttaa kuvaamaan äännejärjestelmiä sekä puheen prosessointia.

Esimerkkejä suomen kielessä: p on bilabiaalinen, t alveolaarinen, k velaarinen ja s alveolaarinen frikatiivi. Suomen konsonanttijärjestelmä havainnollistaa artikulaatiopisteiden eroa ja niiden roolia äänteiden tunnistettavuudessa sekä puhujien välisessä vaihtelussa.