antiepileptinen

Antiepileptinen lääke on lääke, jota käytetään epilepsian estämiseen ja kohtauksien hallintaan. Lääkkeet voivat olla monoterapiassa tai lisähoidossa ja niitä käytetään sekä fokalisesti että yleisesti ilmenevien kohtauksien hoidossa. Niitä annetaan myös muissa tilanteissa, kuten neuropatiaan liittyvässä kivussa ja joissain mielialahäiriöissä.

Toimintaperiaate vaihtelee: monet lääkkeet estävät natriumkanavien toimintaa ja hillitsevät näin aivokuoren liiallista aktiivisuutta. Osa vaikuttaa kalsiumkanavien kautta, toisilla on GABA-ergisen järjestelmän vahvistava vaikutus, ja jotkut vähentävät glutamaatin välittäjäainetta. Useimmat antiepileptiset aineet ovat monitoimisia ja niillä voi olla useita vaikutusmekanismeja.

Esimerkkejä vanhemmista lääkeaineista ovat fenytoiin, karbamatsepiini, valproaatti ja fenobarbitaatti. Uudempiin lääkkeisiin kuuluu lamotrigiini ja topiramaatti, sekä useita muita vaihtoehtoja yksilöllisen hoidon tarpeisiin.

Hoidon päätavoitteena on kohtauksien ehkäisy sekä haittavaikutusten ja turvallisuuden tasapaino. Valinta ja annostus räätälöidään potilaan tilan mukaan, ja hoitoa seurataan säännöllisesti — usein veripitoisuuksien sekä maksakokeiden avulla. Monelle potilaalle lääkeiden lopettaminen on mahdollista vasta pitkän ajanjakson jälkeen, kun kohtaukset ovat poissa.

Sivuvaikutukset vaihtelevat, mutta yleisimpiä ovat väsymys, huimaus, kognitiiviset muutokset ja ruokahalun muutokset. Vakavammat haitat kuten maksavauriot tai ihottumat ovat harvinaisia, mutta mahdollisia. Lääkkeiden yhteisvaikutukset voivat olla merkittäviä, jolloin hoitoa seurataan tiiviisti.

Raskauden aikana valinta on erityisen huomioitavaa: valproaattiin liittyy suuria sikiövaurioiden riskejä, joten sen käyttöä kannattaa välttää raskauden aikana ja vaihtoehtoja harkita huolellisesti. Yksilöllinen riskien ja hyötyjen arviointi on keskeistä.