ajoitusmenetelmiä

Ajoitusmenetelmät ovat menetelmiä, joilla tutkijat määrittävät tapahtumien, aineistojen tai fossiilien iän tai ajoituksen. Yleisesti jaetaan menetelmät absoluuttisiin ja suhteellisiin. Absoluuttinen ajoitus antaa konkreettisen ajan, kuten vuotta tai vuotta ennen nykyisyyttä, kun taas suhteellinen ajoitus asettaa ilmenevät tapahtumat aikajärjestykseen toisten tapahtumien suhteen.

Absoluuttiset ajoitusmenetelmät sitovat iän mittaamiseen määrättynyn radioaktiivisiin prosesseihin tai fysikaalisiin ilmiöihin. Esimerkkejä ovat radiokarbonöinti (C-14) orgaaniselle materiaalille, joka soveltuu noin 300–50 000 vuoteen; dendrogerontologia eli puunrungon vuosiluvut voivat tarjota tarkkoja vuosilukuja yksittäisille puun vuosille; uraani-sarjan jauunat sekä kalium-argon -menetelmät soveltuvat huomattavasti vanhemmille kivikehiä; termoluminesenssi ja optisesti stimuloitu luminesenssi (OSL) kertovat sedimenttien tai esineiden viimeisen uudelleenaktivoinnin ajankohdan. Näitä menetelmiä käytetään sekä arkeologian että geologian ja paleontologian aloilla.

Suhteelliset ajoitusmenetelmät asettavat ilmiöt aikajärjestykseen muiden ilmiöiden suhteessa. Tällaisia ovat stratigrafia (kerrostumien järjestys), biostratigrafia (eliöiden tapahtumien esiintymisjärjestys), fluori-dating sekä magneettistratigrafia. Näitä menetelmiä käytetään usein yhdessä absoluuttisten menetelmien kanssa sekä uusien näytteiden kontekstin ymmärtämiseksi.

Ajoitusmenetelmien valinta perustuu näytteen laatuun, aikahaarukkaan ja haluttuun tarkkuuteen. Menetelmät voivat edellyttää kalibrointia, beeta- ja gamma-säteilyn hallintaa sekä potentiaalista usean menetelmän ristiinvahvistusta.