Takuvelvoitteet

Takuvelvoitteet ovat velvoitteita, joissa takaaja sitoutuu täyttämään tai korvaamaan velvoitteen, jos ensisijainen velallinen ei suorita sitä. Takuvelvoitteet ovat yleisiä sekä kaupallisessa että kuluttajaoikeudellisessa kontekstissa ja voivat syntyä sopimuksesta tai laista. Ne toimivat usein sekundaarisena tai varmistavana velvoitteena, jonka tarkoituksena on turvata suorituksen toteutuminen ja vähentää sopimuksen vastapuolen riskejä.

Tyypillisiä muotoja ovat takuut ja vakuudet. Takuu voi olla kolmannen osapuolen, kuten pankin tai päävelalla olevan yrityksen, myöntämä lupaus maksaa tai suorittaa, jos päävelallinen ei täytä velvoitettaan. Vakuudeksi annetaan usein vakuus, jonka realisointi on mahdollista, mikäli velallinen laiminlyö suorituksensa. Takuvelvoitteet voivat olla sekä yksittäisiä että usean velallisen yhteisvastuullisia, ja niiden kattama vastuu sekä kesto määritellään sopimuksessa.

Käytännössä takuvelvoitteet vaikuttavat sekä velallis- että velkojapuoliin. Velallinen on vastuussa siitä, että velvoitteen täyttää, mutta takuun osuessa voittaa takausvastuusta. Takaaja voi puolestaan rajoittaa tai periä sivullisesti määrän velalta ja käyttää oikeuttaan subrogationiin eli saada palautusta alkuperäiseltä velalliseltaan. Käytännössä on tärkeää, että takuuehdot ovat selkeät: kesto, kattavuus, mahdolliset enimmäisvastuut sekä irtisanomisedellytykset.

Lainsäädäntö sekä sopimusoikeus säätelevät takuvelvoitteita. Suomessa takuvelvoitteet rakentuvat pääasiassa sopimusperusteisesti, ja kuluttajansuojalla voidaan vaikuttaa takuun sisällön ja voimassaolon rajoihin. Takuvelvoitteita käytettäessä on suositeltavaa määritellä tarkasti, mikä on takuun kohde, milloin se voidaan laatia voimaan, sekä mitkä ovat ehtojen vahvistamat rajoitukset ja menettelyt.