Surkastuminen

Surkastuminen (atrofia) on tila, jossa kudoksen solukoko pienenee tai solujen määrä vähenee, mikä johtaa elin- tai kudososan pienemiseen ja usein heikentyneeseen toimintaan. Yleisiä muotoja ovat lihasten surkastuminen, aivojen surkastuminen sekä sisäelinten ja rauhasten surkastuminen. Lihasten surkastuminen seuraa usein pitkäaikaisesta inaktiivisuudesta, neuromuskulaarisista vaurioista tai vajaasta ravinnosta; ikääntymisen myötä kehittyvä sarkopenia on yleinen ilmiö. Aivoatrofia voi johtua neurodegeneratiivisista sairauksista tai pitkäaikaisesta verenkierron puutteesta. Muiden elinten surkastuminen voi johtua esimerkiksi verenkierron vajauksesta, hormonaalisista tekijöistä, tulehduksista tai autoimmuunisista sairauksista.

Surkastumisen mekanismit liittyvät solujen koon pienenemiseen; usein proteiinin tuotannon vähenemiseen, proteolyysiin ja autophagialle kehittymiseen. Solujen määrän vähenemistä voidaan osin korvata sopeutumisella, mutta toiminnallinen heikentyminen voi olla pysyvää.

Diagnoosi perustuu kohdealueen kliiniseen tutkimukseen sekä kuvantamiseen, kuten MRI- tai CT-tutkimuksiin, jotka voivat paljastaa aivojen tai muiden kudosten atrofian laajuuden. Joissakin tapauksissa voidaan tarvita kudosbiopsia tai sähkö- ja toiminnallisia tutkimuksia.

Hoito tähtää taustalla olevan syyn hoitoon sekä toimintakyvyn ylläpitoon. Keskeisiä keinoja ovat liikunta ja fysioterapia, riittävä proteiininsaanti ja yleinen ravitsemus, kroonisten sairauksien hoito sekä tarvittaessa tukitoimet. Ennuste riippuu surkastumisen syystä ja sen kestosta; joissakin tapauksissa edellytetty hoito voi hidastaa tai pysäyttää etenemisen, toisissa tapauksissa palautuminen on rajallaa.