Redundanssimenetelmät

Redundanssimenetelmät ovat tekniikoita, joita käytetään varmistamaan järjestelmän toimintakyky ja luotettavuus varautumalla vikoihin. Perusajatus on, että järjestelmään sisällytetään ylimääräisiä osia tai toimintoja, jotka voivat ottaa vastuun, jos jokin alkuperäisistä osista pettää. Tämä lisää järjestelmän vikasietoisuutta ja vähentää tai poistaa yksittäisten komponenttien aiheuttamia katkoja.

Yksi yleisimmistä redundanssimenetelmistä on passiivinen redundanssi, jossa ylimääräiset komponentit ovat jatkuvasti käytössä tai valmiina käyttöönotettaviksi. Esimerkiksi kahden identtisen palvelimen käyttö, joista toinen toimii pääpalvelimena ja toinen varapalvelimena, on passiivista redundanssia. Jos pääpalvelin pettää, varapalvelin ottaa sen tehtävät välittömästi.

Aktiivinen redundanssi puolestaan tarkoittaa, että kaikki ylimääräiset komponentit ovat aktiivisesti toiminnassa samanaikaisesti. Tämä voi parantaa suorituskykyä ja nopeuttaa vian tunnistamista, sillä vikaantunut komponentti voidaan havaita nopeammin, kun sen tuottamaa tulosta verrataan muihin aktiivisiin komponentteihin. Esimerkiksi RAID-järjestelmät, joissa dataa tallennetaan useammalle kiintolevylle, hyödyntävät aktiivista redundanssia.

Softaware-tasolla redundanssia voidaan toteuttaa esimerkiksi toistamalla laskentatehtäviä useilla suorittimilla tai prosessilla ja vertaamalla tuloksia. Jos tulokset eivät vastaa toisiaan, tunnistetaan vika. Redundanssimenetelmät ovat keskeisiä kriittisissä järjestelmissä, kuten lentokoneiden ohjausjärjestelmissä, sairaalalaitteissa ja tietoliikenneverkoissa, joissa vian sieto on elintärkeää.