Pitoisuusmittauksella

Pitoisuusmittauksella tarkoitetaan menetelmiä, joilla määritetään aineen määrä näytteessä suhteessa tilavuuteen tai massaan. Pitoisuus on keskeinen muuttuja kemiallisissa,biologisissa ja ympäristönäytteissä, ja sen arvo voidaan esittää esimerkiksi molaarisuutena (mol/L), massapitoisuutena (mg/L, mg/kg) tai tilavuus- ja massaprosentteina.

Yleisimmät analyysimenetelmät ja tekniikat rakennetaan analyytin ja näytteen ominaisuuksien mukaan. Spektroskopiaan perustuvat menetelmät kuten UV–visible- ja fluoresenssispektroskopia mittaavat pitoisuusyhteyden valon absorbanssin tai emissoinnin perusteella. Titration ja kemiallinen analyysi voivat antaa määräävän pitoisuuden reagoinnin koosta. Kromatografiset menetelmät (HPLC, GC) erottavat koostumukseltaan samanlaisia aineita ja yhdistävät erottamisen mittaukseen. Massaspektrometria, elektroanalyyttiset mittaukset sekä immunologiset testit (esim. ELISA) tarjoavat muita joustavia vaihtoehtoja. Yleensä pitoisuusraportointi perustuu kalibrointikäyrään sekä mahdollisesti sisäiseen standardiin.

Kalibrointi ja laadunvarmistus ovat keskeisiä. Käytetään standardiliuoksia sekä ulkoisia tai sisäisiä standardeja, laaditaan kalibrointiviiva, ja määritetään havaitseminen (LOD) sekä kvantifiointikynnys (LOQ). Tulokset ilmoitetaan tyypillisesti standardoitujen yksiköiden mukaan ja voivat vaatia näytteen esikäsittelyä, kuten suodattamista, rikastamista tai pH:n säätöä.

Pitoisuusmittauksella on laaja soveltuvuus ympäristö- ja teollisuusanalytiikassa, lääke- ja elintarviketeollisuudessa sekä kliinisessä diagnostiikassa. Huomioitavaa on mittausmenetelmän valinta, näytteenlaatu sekä mittaustulosten luotettavuus ja toistettavuus.