Kylmäkestoisuutta

Kylmäkestoisuus viittaa eliöiden kykyyn selviytyä ja toimia alhaisissa lämpötiloissa. Tämä ominaisuus on elintärkeä monille lajeille, jotka elävät arktisilla, antarktisilla tai vuoristoalueilla, joissa lämpötilat ovat usein pakkasen puolella. Kylmäkestoisuus ilmenee monin eri tavoin, riippuen lajista ja sen elinympäristöstä.

Kasveilla kylmäkestoisuus voi tarkoittaa kykyä estää solujen jäätymistä, esimerkiksi tuottamalla jäätymispisteen alentavia yhdisteitä, kuten sokereita ja proteiineja, tai muodostamalla soluseinien sisälle kiteytymätöntä jäätä. Jotkut kasvit voivat myös menettää lehtensä talveksi tai muodostaa talvehtivia silmuja suojatakseen herkkiä osiaan.

Eläimillä kylmäkestoisuus voi ilmetä fysiologisina, käyttäytymiseen liittyvinä tai morfologisina sopeutumina. Fysiologisia sopeutumia ovat esimerkiksi kyky tuottaa "pakkasnesteitä" veressä ja kudoksissa, jotka estävät jäätymistä, tai hitaampi aineenvaihdunta kylmän kauden aikana. Käyttäytymiseen liittyviä sopeutumia ovat esimerkiksi horros, talviuni tai vaellukset lämpimämpiin olosuhteisiin. Morfologisia sopeutumia voivat olla paksu turkki tai höyhenpeite, ihonalainen rasvakerros tai pienemmät raajat lämmönhukan minimoimiseksi.

Myös mikro-organismeilla, kuten bakteereilla ja sienillä, on lajeja, jotka ovat sopeutuneet elämään erittäin kylmissä olosuhteissa, kuten jäätiköissä ja syvänmeren pohjassa. Niiden kylmäkestoisuus perustuu usein solukalvojen koostumuksen muutoksiin ja erityisiin proteiineihin. Kylmäkestoisuuden tutkimus on tärkeää paitsi luonnonsuojelun ja ekologian kannalta, myös maanviljelyn, elintarviketeollisuuden ja lääketieteen sovelluksissa.