Indikaattoridiluutiomenetelmiä

Indikaattoridiluutiomenetelmät ovat joukko analyyttisia tekniikoita, joita käytetään tiettyjen aineiden pitoisuuksien määrittämiseen näytteissä. Nämä menetelmät perustuvat tunnetun pitoisuuden omaavan indikaattoriaineen lisäämiseen näytteeseen, jonka jälkeen tapahtuu analyysi, joka perustuu indikaattorin ja analysoitavan aineen välisiin vuorovaikutuksiin tai niiden yhteisvaikutuksiin. Tavoitteena on usein määrittää analytin alkuperäinen pitoisuus, vaikka suora mittaus olisikin vaikeaa tai mahdotonta.

Yksi yleisimmistä indikaattoridiluutiomenetelmistä on titraus, jossa indikaattoria käytetään osoittamaan reaktion päätepistettä. Tässä tapauksessa indikaattori muuttaa väriään, kun analysoitava aine on kokonaan reagoinut lisätyn titrausliuoksen kanssa. Toinen tyyppi on fluorimetrinen tai spektrofotometrinen indikaattoridiluutio, jossa indikaattorin fluoresenssin tai absorbanssin muutosta mitataan. Muutokset näissä optisissa ominaisuuksissa korreloivat analysoitavan aineen pitoisuuden kanssa.

Näitä menetelmiä käytetään laajalti esimerkiksi ympäristöanalytiikassa, elintarviketeollisuudessa ja lääketieteellisessä diagnostiikassa. Ne soveltuvat erityisen hyvin tilanteisiin, joissa analysoitava aine esiintyy hyvin pieninä pitoisuuksina tai matriisi on monimutkainen, mikä vaikeuttaisi suoraa kvantifiointia. Menetelmien etuna on niiden suhteellinen yksinkertaisuus ja herkkyys.