Hapetustehoa

Hapetusteho eli hapetustehoon viittaava käsite kuvaa aineen kykyä ottaa vastaan elektroneja ja siten toimia hapettajana kemiallisissa reaktioissa. Hapetustehoa pidetään usein redox-ominaisuutena, jonka suuruus kertoo aineen voimasta hapettaa muita aineita. Käytännössä hapetustehoa kuvataan redox-potentiaalin kautta: suurempi standardin redox-potentialti E° viittaa voimakkaampaan hapettimeen. Hapetusteho riippuu kuitenkin olosuhteista, kuten pH-arvosta, lämpötilasta ja siitä, millaisessa liuoksessa aine on.

Mittaus ja käsitteet: hapetustehoa voidaan arvioida oksidatio-hidridin potentiaalin (ORP) mittauksella, joka annostellaan millivoltteina (mV). Tämä antaa yleiskuvan liuoksen hapetustehosta, mutta se ei yksiselitteisesti määritä yksittäisen hapettimen vahvuutta, sillä tulokset riippuvat reaktio-olosuhteista ja yhdistelmistä. Standardin redox-potentialti E° puolestaan kuvaa tasapainotilaa standardisissa olosuhteissa.

Esimerkkejä voimakkaista hapettimista ovat muun muassa kloori, otsoni ja vetyperoksidi; keskitasoisia tai heikompia hapettimia ovat monentyypit orgaaniset ja epäorgaaniset yhdisteet. Hapetustehtä voi hyödyntää esimerkiksi vedenkäsittelyssä desinfektiossa, valkaisussa sekä kemiallisessa synteesiessä ja biotieteellisissä tutkimuksissa, joissa oksidatiivinen stressi tai hapetusteho on keskeistä.

Rajoitukset: hapetusteho ei ole staattinen ominaisuus; se muuttuu ympäristön mukaan, eikä sitä tulkita yksiselitteisesti ilman kontekstia.