EUlainsäädännön

EU-lainsäädäntö tarkoittaa Euroopan unionin lainsäädäntötoimenpiteitä, jotka sitovat jäsenvaltioita tai niiden toimielimiä. Se ohjaa yhteisiä politiikkoja ja oikeudellisia käytäntöjä sekä säätelee monia aloja, kuten sisämarkkinoita, kilpailua, ympäristöä, kuluttajansuojaa ja maahanmuuttoa. EU-lainsäädäntö muodostuu perussopimuksista sekä sekundaarilainsäädännöstä.

Päälähteet ovat unionin perussopimukset, kuten sopimukset EU:sta ja sen toiminnasta (TUE ja TFEU). Sekundaarilainsäädäntö koostuu asetuksista, direktiiveistä, päätöksistä sekä delegoiduista ja täytäntöönpanotoimenpiteistä, joita EU:n elimet voivat antaa. Asetukset ovat suoraan sovellettavissa jäsenvaltioissa, kun taas direktiivit asettavat tavoitteet, jotka jäsenvaltiot toteuttavat kansallisella lainsäädännöllään ja tarvittaessa muuttamalla omaa lainsäädäntöään.

Päätökset sitovat niiden kohteita, kuten tiettyjä jäsenvaltioita, yrityksiä tai yksilöitä. Direktiivit ja muut ei-päätökselliset toimenpiteet voivat sisältää velvoitteita, mutta niiden vaikutus on usein välillinen tai tilapäinen. Direktiivit voivat tarjota valtionlainsäädännölle liikkumavaraa toteutustavoitteisiin, kun taas asetukset ovat välittömän voimassaolon vuoksi konkreettisia oikeussääntöjä kaikissa jäsenvaltioissa.

EU-lainsäädäntö perustuu primaariseen lainsäädäntöön, joka on ensisijainen kansallisen lain suhteen. EU-oikeutta sovelletaan ja tulkitaan Euroopan unionin tuomioistuimessa (Euroopan unionin tuomioistuimessa). Tämä viranomainen ratkaisee ristiriitoja ja varmistaa EU-oikeuden yhdenmukaisen soveltamisen jäsenvaltioissa.

Suomessa EU-lainsäädäntö näkyy lainsäädännön, hallinnon ja oikeuskäytännön tasolla, ja kansallinen laki sekä hallinto sopeuttavat EU-säädöksiin noudattaen EU-oikeuden vaatimuksia.