Diffuusiomenetelmä

Diffuusiomenetelmä on yleistermi erilaisten laboratoriotekniikoiden ryhmälle, joissa aineiden liike tapahtuu difuusion kautta suuremman pitoisuuden alueelta pienemmän pitoisuuden alueelle. Diffuusio voi tapahtua nesteessä, geelissä tai kalvopohjaisissa järjestelmissä, ja sen vaikutukset näkyvät erotteluna, havaitsemisena tai imeytymisenä.

Perusta on Fickin laki ja pitoisuusero, jonka vuoksi molekyylit liikkuvat kohti pienempää pitoisuutta. Diffuusionopeuteen vaikuttavat muun muassa molekyylin koko ja muoto, liuoksen viskositeetti, lämpötila ja aika. Diffuusiomenetelmiä käytetään sekä analyyttisiin että erottelullisiin tarkoituksiin.

Käyttökohteita ovat muun muassa mikrobiologia, kemiallinen analyysi ja biokemialliset kokeet. Yleisiä esimerkkejä ovat agarissa tapahtuva diffuusio sekä levy-diffuusio (disk diffusion) antibioottien herkkyyden määrittämiseksi, ja erilaiset geelissä tapahtuvat diffuusio-kokeet.

Disk-diffuusiotesti kuvaus: bakteeriviljelmä levitetään tasaisesti alustan pinnalle, sen päälle asetetaan antibioottilevyt tai -diskit, ja koe inkuboidaan. Diffuusion seurauksena muodostuu inhibitiovyöhyke, jonka halkaisija antaa viitteen bakteerin herkkyydestä kyseiselle antibiootille. Testi on yleisesti käytetty, suhteellisen nopea ja kustannustehokas.

Hyödyt ja rajoitukset: difuusion kautta saadaan helposti ja edullisesti kvalitatiivisia tai semikvantitatiivisia tuloksia. Tuloksia voivat kuitenkin vaikuttaa diffuusionopeus, olosuhteet sekä näytteen ja aineen ominaisuudet, joten standardoituja protokollia noudatetaan.