ASCIIkoodissa

ASCIIkoodissa viitataan 7-bittiseen merkkistöön, joka määrittelee 128 merkkiä (0–127). Merkistö jakautuu kontrollimerkkeihin (0–31 sekä 127) sekä näkyviin merkkeihin (32–126), kuten aakkoset, numerot, välimerkit ja välilyönti. Tavuilla tallennettaessa yleisesti korkein bitti on 0, jolloin merkistömerkit ovat 0–127.

Historia: ASCII kehitettiin 1960-luvulla ja standardoitiin useilla nimillä (ANSI X3.4, myöhemmin ISO/IEC 646). Se toimi varhaisissa tietokoneissa, telekommunikaatiossa ja protokollissa yhteensopivuuden perusta.

Käyttö: ASCIIin perusmerkit kattavat suuret ja pienet kirjaimet A–Z ja a–z, numerot 0–9, välilyönnin, välimerkit sekä ohjausmerkit kuten CR (13) ja LF (10). Sitä käytetään laajasti ohjelmoinnissa, tekstidokumenteissa ja verkkoprotokollissa (kuten HTTP ja SMTP) sekä ASCII-taiteessa. Monissa ympäristöissä teksti tallennetaan ASCII-merkeissä ilman diakriitteja.

Rajoitukset ja jatkokehitys: 128 merkkiä rajoittava järjestelmä ei kata kaikkia kirjoitusjärjestelmiä, jolloin diakriittisiä merkkejä ja erikoismerkkejä on käytetty laajennuksina (esim. ISO/IEC 8859-1, Windows-1252). Unicode-koodauksessa, erityisesti UTF-8:ssä, ASCII on kuitenkin osa yhteensopivaa perusosaa, jolloin ASCII-merkit vastaavat saman arvoisia yksittäisiä byteja. Näin ASCII säilyttää käyttökelpoisuutensa monissa vanhoissa ja nykyisissä järjestelmissä.