yhteissoiton

Yhteissoitto on musiikillinen ilmiö, jossa kaksi tai useampi sävel soi samaan aikaan. Silloin syntyy harmonia: sointuja, intervalteja ja äänien välisiä suhteita, joiden kuuleminen antaa kappaleelle värin ja rakenteen. Yhteissoitto on musiikin vertikaalinen ulottuvuus, kun taas melodia etenee ajassa.

Yhteissoittoa voidaan toteuttaa monella tavalla: soittimin tai äänin, jotka soittavat samaan aikaan, esimerkiksi pianon, kitaran tai jousissa, sekä kuoron tai orkesterin moniäänisessä yhdistelmässä. Sointujen muodostus alkaa asteikoista; tyypillisiä ovat duurisointujen ja mollisointujen sekä niiden laajennusten ja invertioiden käyttö. Sointukuvioissa käytetään harmonisia progressioita, joissa soinnut vaihtuvat kappaleen edetessä.

Harmonisessa kontekstissa yhteissoitto saa rakennuksensa tonaliteetista, moduloinnista ja toiminnallisista sointutehtävistä (tonika, subdominantti, dominantti). Tämä jäsentää jännitteen ja vapautuksen kiertoa, jota kuullaan monissa länsimaisen musiikin perinteissä.

Historian saatossa yhteissoitto kehittyi keskiaikaisesta polyfoniasta kohti vakiintunutta harmonista järjestystä barokin, klassismin ja romantismin myötä. Moderni pop-, jazz- ja elokuvamusiikki laajentavat huomattavasti sointujen valikoimaa ja käyttötapoja, mutta ydin pysyy: yhteissoitto määrittää, miten sävelet kuuluvat yhteen ja muodostavat yhdessä musiikin ilmaisun.

Yhteissoitto on peruskäsite suomalaisessa musiikinopetuksessa ja akateemisessa puheessa, jolloin viitataan harmonian rakenteeseen, sointuihin ja niiden tuottamaan äänimaailmaan.