tekokuituihin

Tekokuituihin viitataan kuituina, jotka muodostuvat keinotekoisista polymeerilangoista ja joita valmistetaan kemiallisesta synteesistä. Ne ovat tarkoitukseltaan vaihtoehtoja luonnonkuiduille ja puolikemiallisille kuiduilla. Tekokuitujen tuotannossa käytetään yleisesti kolme tärkeää valmistusmenetelmää: melt-spinning, dry-spinning ja wet-spinning, jotka valitaan polymerin ominaisuuksien ja käyttötarkoituksen mukaan.

Yleisimmät tekokuitumateriaalit ovat polyamidi (nylon), polyesteri (PET), akryyli sekä polypropeeni ja polyeteeni. Lisäksi käytetään aramiideja sekä modakryylikuituja erityisissä sovelluksissa. Tekokuitujen ominaisuudet ovat usein muokattavissa: ne voivat tarjota korkean lujuuden, hyvän kestävyyden, alhaisemman kosteuden imeytymisen ja erinomaisen muotisuorituskyvyn. Ne voivat olla keveitä, lämpötilakestävää ja helposti käsiteltäviä, ja niitä voidaan muokata pintakäsittelyillä sekä sekoituksilla luonnonkuituihin parantamaan käyttömukavuutta.

Sovellukset ovat monipuolisia: vaatteet ja sisustustekstiilit, matot, verho- ja tekniset kuidut sekä teolliset käyttökohteet kuten autoteollisuuden komponentit, hihnat ja geotekstiilit. Tekokuitujen ympäristövaikutuksiin liittyy sekä suuri tuotantopotentiaali että pitkäikäisyys, mutta kierrätys on teknisesti haasteellista. Mikromuovipäästöt pesussa ovat keskeinen huolenaihe, ja kierrätys voidaan toteuttaa mekaanisesti tai kemiallisesti, jolloin kuitujen monomereja voidaan palauttaa uudelleenkäyttöön.

Historian mukaan tekokuituja kehitettiin 1930–1950-luvuilla, jolloin nylonin ja polyesterin tuotanto yleistyi ja ne alkoivat korvata monia luonnonkuituja laajasti.