sävelasteikkojen

Sävelasteikko on musiikinteorian keskeinen käsite. Se määrittelee ne sävelet, jotka kuuluvat samaan asteikkoon ja millä järjestyksellä ne esiintyvät oktaavilla. Asteikko toimii melodian ja harmonian perusrakenteena, ja sen avulla muusikot organisoivat sävelten välisiä suhteita sekä tonaalisia funktioita.

Länsimaisessa musiikissa yleisin malli on diatoninen asteikko, josta kehittyvät duuri- ja molliasteikot sekä niiden moodit: ioninen (duuri), eolinen (nat. molli) sekä dorian, phrygian, lydinen, mixolydinen ja lokrinen. Diatoniikkaan pohjaavia muotoja voidaan muodostaa myös erilaisilla muunnoksilla ja modulaatioilla.

Muita tärkeitä sävelasteikkoja ovat kromattinen asteikko, joka jakaa oktaavin 12 semitonin askeliksi, sekä pentatoninen asteikko, jossa on viisi säveltä. Lisäksi ovat blues- ja erityyppiset mollitoiminnot sekä harmonic minor ja melodic minor -variantit, joita käytetään erityisesti ilmaisullisesti.

Sävelasteikkoja käytetään sekä nuotinnukseen että improvisaatioon ja ne ohjaavat sävelten valintaa sekä transponointia eri availle. Vaikka länsimaissa suurin osa käytännöistä nojautuu diatonisiin asteikkoihin ja 12-sävelisen temperamenttiin, monissa kulttuureissa on omat skaala- ja intonaatioperinteensä, kuten maqamat Lähi-idässä tai ragat Intiassa. Asteikot kehittyvät historiallisesti ja voivat muuttua kulttuurisidonnaisesti.