riippumattomuuspolitiikka

Riippumattomuuspolitiikka tarkoittaa politiikan periaatetta, jossa valtio pyrkii säilyttämään itsenäisyyden sekä sisäisessä päätöksenteossaan että ulko- ja turvallisuuspolitiikassaan. Tavoitteena on suojella suvereniteettia, vähentää ulkoisten toimijoiden vaikuttamista ja määritellä omat prioriteetit omien etujen mukaisesti. Poliittinen linja voi ilmetä sekä neutraalina tai ei-alianssimisena että aktiivisena strategisena varautumisena; siihen voi sisältyä monenvälisen yhteistyön hyödyntäminen sekä talouden ja teknologian riippuvuuksien monipuolistaminen ja hallinta.

Riippumattomuuspolitiikka kulkee usein käsi kädessä kansallisen itsemääräämisoikeuden puolustamisen kanssa. Keskeisiä keinoja ovat hedging-suuntautuminen: alttiuden minimoiminen suurvaltojen koalitioille, vahva kansallinen talous ja kriittisten infrastruktuurien varmistaminen sekä avoin, läpinäkyvä päätöksenteko ulkopolitiikassa.

Historian kontekstissa termiä on käytetty kuvaamaan maita, jotka pyrkivät pysymään vapaana suurvaltojen painostuksesta. Esimerkiksi Joitakin suomalaisen ulkopolitiikan tulkintoja liitetään Paasikiven–Kekkonen-linjaan kylmän sodan aikana, jonka tavoitteena nähtiin säilyttää itsemääräämisoikeus sekä suhteet sekä Neuvostoliittoon että länsimaihin. Kansainvälisesti riippumattomuuspolitiikkaa on kuvattu myös ei-alianssimisena politiikkana sekä strategisena autonomiana.

Keskustelu keskittyy turvallisuuteen, taloudelliseen riippuvuuteen ja kansainvälisiin velvoitteisiin. Eri näkemykset painottavat sekä autonomian hyötyjä ja liikkumavaraa että mahdollisia kustannuksia, kuten eristyneisyyden riskejä tai taloudellisia paineita.

Lisätietoja käsitteisiin kuten ei-alianssiminen, puolueettomuus ja strateginen autonomia.