reliefiilmiöihin

Reliefiilmiöt viittaavat maanpinnan korkeuserojen muodostumiseen ja muotoutumiseen. Geomorfologiassa ne kattavat sekä endogeeniset prosessit, jotka syntyvät maan sisäisestä energiasta, että eksogeeniset, joiden kautta pintamateriaali kuluttuu ja siirtyy. Reliefin tutkimus huomioi sekä pitkäkestoiset maisemanmuutokset että lyhyen aikavälin tapahtumat.

Endogeenisiä reliefiilmiöitä ovat esimerkiksi maankuoren kohoaminen ja murtuminen sekä tulivuorenpurkaukset. Näiden ilmiöiden tuloksena syntyvät vuoristot, harjanteet ja muut korkean reliefin rakenteet sekä repeäminen ja siirtymät, jotka vaikuttavat maaston geometriin. Exogeenisiä ilmiöitä ovat eroosio, sedimentaatio sekä jääkausien jäänteet, kuten laaksot, kanjoneja muistuttavat rotkot ja sileät reunavyöt. Ilmiöt voivat tapahtua yksittäin tai vuorovaikutuksessa.

Tiedon keruussa ja tutkimuksessa reliefi-ilmiöitä kuvataan ja mitataan useilla välineillä. Tärkeimpiä ovat digitaalinen korkeusmalli (DEM/DTM), kartoituslähteet sekä havainto- ja karttastot. Maastolta kerätään mittaustietoa, ja käytetään laserkeilausta (LIDAR), fotogrammetriaa sekä satelliittikuvantamista ja kaukokartoitusta. Tietoja analysoidaan GIS-työkaluilla, joiden avulla pinnan muotoja luokitellaan, mallinnetaan ja verrataan toisiin ajankohtiin.

Reliefi-ilmiöiden ymmärrys tukee maankäyttöä, rakennusten suunnittelua sekä riskija ympäristö- ja ilmastotutkimusta. Ne muodostavat keskeisen osan geografiasta, geomorfologiasta ja kartografiasta. Esimerkkejä ovat Alppien ja Himalajan korkea endogeeninen relief sekä Skandinavian jääkauden jälkeiset laaksot ja harjanteet.