intentionaalisuutta

Intentionaalisuutta tarkoitetaan filosofisessa keskustelussa mielentilojen ja kokemusten "suuntautuneisuutta" tai "kohtiolemista" — sitä, että ajatukset, uskomukset, halut ja havainnot ovat aina jonkinlaisia suhteessa kohteeseensa. Termiä käytti merkittävästi Franz Brentano 1800-luvun lopulla ja Edmund Husserl laajensi sitä fenomenologian puitteissa, korostaen kokemusten rakenteellista suhdetta tarkoituksiinsa.

Keskusteluissa intentionaalisuus liitetään usein representaatioon: mielentilat sisältävät sisältöjä, jotka voivat olla tosia tai vääriä ja jotka voivat viitata reaalisiin tai kuviteltuihin kohteisiin. Brentano käytti käsitettä intentional inexistence kuvaamaan sitä, miten mielentiloilla voi olla "olemassaolon muoto" suhteessa ei-fyysisiin kohteisiin — esimerkiksi pelolla tai toiveella voi olla kohde, joka ei ole fysikaalinen. Husserlin fenomenologiassa intentionaalisuuden analysointi tähtää kokemusten välittömään kuvaamiseen ja merkitysrakenteiden paljastamiseen.

Nykyfilosofiassa intentionaalisuus on keskeinen teema mielenfilosofiassa, kielifilosofiassa ja kognitiotieteissä. Sen selitysmallit vaihtelevat representationalistisista ja funktionalistisista luonnonfilosofisista lähestymistavoista fenomenologisiin ja anti-reduktionistisiin näkemyksiin. Kiistanalaisia kohtia ovat muun muassa intentionaalisuuden luonnontieteellinen selitysmahdollisuus ja sen suhde tietoisuuteen ja merkitykseen.