glukoosipitoisuuksissa

Glukoosipitoisuuksilla tarkoitetaan glukoosin määrää elimistön nesteissä ja veressä. Pitoisuudet määritellään pääasiassa veren plasman tai seerumin glukoosina, mutta niitä voidaan mitata myös muissa kehon nesteissä, kuten aivo-selkäydinnesteessä (CSF) tai virtsassa. Verenkierrossa glukoosi on keskeinen energianlähde, ja pitoisuudet vaihtelevat aterian, insuliinivaikutusten ja aineenvaihdunnan tilojen mukaan. CSF:n glukoosipitoisuudet ovat tyypillisesti noin 2,2–4,4 mmol/L, ja ne ovat noin 60 prosenttia veren glukoositasoista.

Viitearvot ja diagnostiset näkökulmat vaihtelevat mittauskohteen mukaan. Paastoglukoosi terveellä ihmisellä on noin 3,9–5,5 mmol/L (70–99 mg/dL). Ruokailun jälkeen kaksi tuntia aterian jälkeen arvot voivat nousta korkeintaan noin 7,8 mmol/L (140 mg/dL). Diabetes diagnosoidaan usein, kun paastoarvo on ≥7,0 mmol/L, 2 tunnin arvo ≥11,1 mmol/L tai HbA1c ≥6,5 %. Virtsassa glukoosia esiintyy normaalisti vähän tai ei lainkaan; glukosuria ilmaantuu, kun veren glukoositasot ylittävät munuaisten takaisinimeytymisen kynnysarvon, noin 9–10 mmol/L (180 mg/dL) tai sitä korkeammalla tasolla.

Mittausmenetelmät ja preanalyyttiset seikat huomioivat käytetyn näytteen, mittausmenetelmän sekä verenkierron tilat. Laboratoriossa käytetään usein entsyymipohjaisia menetelmiä (esim. glukoosioksidaasi tai hexokinaasimetodi) plasman tai seerumin glukoosin mittaamiseen, ja kapillaarinäytteet ovat yleisiä pistekoe-tilanteissa. Verenkierrosta mitatut pitoisuudet voivat poiketa hieman kokonaisverestä mitatuista arvoista.