eriytyneisyydessä

Eriytyneisyydessä tarkoitetaan evoluutiobiologiassa tilaa, jossa populaation geneettinen koostumus muuttuu eriytyneesti suhteessa toisiin populaatioihin. Tämä prosessi johtaa lopulta erilaistuneiden populaatioiden lisääntymiskyvyn rajoittumiseen ja voi edetä kohti uusien lajien syntyä. Eriytyneisyys syntyy yleensä, kun geenivirta populaatioiden välillä vähenee tai katkeaa, ja eriarvoiset ympäristötekijät sekä sattumanvarainen mutaatio ja geneettinen drift vaikuttavat erilaistumiseen.

Pääasialliset reitit ovat allopatrinen, sympatrinen ja parapatrinen eriytyminen. Allopatrinen eriytyminen tapahtuu, kun maantieteellinen este (esimerkiksi vuoristo, meri tai vyöhykkeellinen etäisyys) erottaa populaatiot, jolloin ne kehittyvät erillisinä geneettisesti. Sympatrinen eriytyminen tapahtuu saman alueen sisällä, usein erikoistumisen tai kromosomaalisten muutosten kautta, jolloin geneettinen eriytyminen voi edetä ilman maantieteellistä eristystä. Parapatrinen eriytyminen sijoittuu osittain erillisiin ympäristöihin, jolloin rinnakkaiset populaatiot voivat kokea diversifioitumista rajan tuntumaan.

Eperiytyminen etenee usein vaiheittain; ensimmäisenä syntyy erilaistuneita alleeleja ja pienenee gene flow, jonka seurauksena populaatiot keräävät erilaisia sopeutumistrendejä. Lopulta kehittyy prezygotinen ja/tai postzygotinen isolaatio, joka estää riittävän hyvien hybrideiden muodostumisen. Esimerkkejä ovat Darwinin järvilinnuilla kuvatut allopatriset eriytymiskäytännöt sekä joissakin järvilajeissa havaitut muutokset sopeutumisessa makeaan veteen.

Merkitys: eriytyneisyys on keskeinen käsite lajiutumisessa ja biodiversiteetin synnyssä, ja sitä tuodaan esiin sekä evoluutiomallien että populaatiobiologian tutkimuksissa. Sen mittaamiseen käytetään muun muassa geneettisiä ja fenotyyppisiä eroja sekä isolaatioasteen mittareita.