diagnoosimenetelmissä

Diagnositeknikät ovat erilaisia menetelmiä, joita käytetään sairauksien, tilojen tai poikkeamien tunnistamiseen ja määrittämiseen. Nämä menetelmät voivat olla laajoja ja vaihdella yksinkertaisista havainnoista monimutkaisiin laboratoriotesteihin ja kuvantamistekniikoihin. Perinteisesti diagnoosimenetelmiin on kuulunut fyysinen tutkimus, jossa lääkäri arvioi potilaan oireita, sairaushistoriaa ja tekee ruumiintarkastuksen. Tähän voi sisältyä esimerkiksi kuuntelu stetoskoopilla, tunnustelu ja koputtelu.

Laboratoriotutkimukset ovat keskeinen osa diagnoosia. Näihin kuuluvat verikokeet, virtsakokeet ja kudosnäytteiden analysointi. Verikokeilla voidaan mitata erilaisia arvoja, kuten verenkuvaa, elektrolyyttejä, maksa- ja munuaistoimintoja sekä tunnistaa infektioita tai tulehduksia. Virtsakokeilla voidaan havaita esimerkiksi virtsatieinfektioita tai munuaisten toimintahäiriöitä. Kudosnäytteiden, kuten biopsioiden, mikroskooppinen tutkimus on ratkaisevaa esimerkiksi syöpädiagnoosien tekemisessä.

Kuvantamismenetelmät tarjoavat visuaalista tietoa kehon sisäosista. Röntgentutkimukset, tietokonetomografia (TT), magneettikuvaus (MRI) ja ultraäänitutkimukset auttavat lääkäreitä näkemään luita, elimiä ja kudoksia. Nämä tekniikat ovat korvaamattomia esimerkiksi vammojen, kasvaimien tai sisäisten verenvuotojen havaitsemisessa. Elektrofysiologiset menetelmät, kuten EKG (elektrokardiogrammi) ja EEG (elektroenkefalogrammi), mittaavat kehon sähköistä aktiivisuutta, mikä on hyödyllistä sydän- ja hermostosairauksien diagnosoinnissa. Diagnostisten menetelmien valinta riippuu potilaan oireista, epäillystä sairaudesta ja saatavilla olevista resursseista.