antifungiidejä

Antifungiidejä ovat aineita, joiden tehtävänä on estää tai hoitaa sieniperäisiä infektioita ihmisillä, eläimillä ja kasveilla. Niitä on sekä lääketieteellisiä antifungiidejä, joita käytetään kliinisessä hoidossa, että kasvinsuojelussa käytettäviä fungisidejä. Lääketieteelliset antifungiidit voivat olla systeemisiä tai paikallisesti käytettäviä ja ne voivat olla fungisidisiä tai fungistatisia.

Toimintaperiaatteet ja pääryhmät ovat moninaiset. Azolit estävät ergosterol-synteesiä, mikä heikentää sienien solukalvon toimintaa. Allyylamiinit estävät squalene epoksidaasin, jolloin solukalvovaurio kasvaa. Polyenejä (esim. amphotericin B) sitoutuu ergosteroliin ja rikkovat solukalvoa. Echinocandinit estävät glukaanin (β-1,3-glukaanin) synteesiä, mikä heikentää sienien soluseinän rakennetta. Flucytosi on nukleiinihappojen synteesiä estävä yhdiste. Esimerkkejä ovat lääkkeet fluconazole, itraconazole ja vorikonazole (azolit), amphotericin B, nystatiini (polyenejä), terbinafiini (allyylamiini) sekä caspofungin (echinocandin).

Käyttökohteet ja sovellukset kattavat sekä lääketieteellisen että kasvi- ja eläinlääketieteen. Ihmislääketieteessä antifungiidejä annetaan suun kautta, infuusiona tai paikallisesti kipu- ja ihotautien sekä systeemisten infektioiden hoitoon. Kasvinsuojelussa fungisidejä käytetään satojen ja puutarhojen sieni-infektioiden torjuntaan; yleisiä luokkia ovat DMIs (esim. tebuconazole, propiconazole), strobiluriinit (azoxystrobin), kupariyhdisteet sekä dithiokarbamatit kuten mancozeb.

Turvallisuus ja vastustus ovat huomioitavia seikkoja. Haittavaikutukset voivat kohdistua maksaan, munuaisiin tai muuta elinjärjestelmää, ja vuorovaikutukset muiden lääkkeiden kanssa ovat yleisiä. Sienivastustus kehittyy muuttuviin kohdemolekyyleihin tai efflux-pumppujen muutoksiin, mikä rajoittaa pitkäaikaista käyttöä. Käyttöä säädellään viranomaisten ohjeistuksin sekä suojelullisin ja terveyteen liittyvin riskinarvioin.