Sääntelylähteiden

Sääntelylähteiden käsite viittaa niihin perustuslaillisiin tai oikeudellisiin lähteisiin, joista sääntely, eli oikeudellisten normien ja sääntöjen kokonaisuus, saa alkunsa. Näitä lähteitä ovat tyypillisesti lait, asetukset, perustuslaki, kansainväliset sopimukset ja Euroopan unionin oikeus. Lait ovat parlamentin säätämiä ja muodostavat sääntelyn rungon. Asetukset ovat hallituksen tai ministeriöiden antamia tarkentavia säännöksiä, jotka täydentävät lakeja. Perustuslaki on korkein oikeusnormi, jonka tulee olla kaiken muun sääntelyn perusta. Kansainväliset sopimukset, jotka Suomi on ratifioinut, ovat osa kansallista oikeusjärjestelmää ja voivat vaikuttaa merkittävästi sääntelyn sisältöön. Euroopan unionin oikeus, kuten direktiivit ja asetukset, on suoraan tai välillisesti sovellettavaa ja velvoittavaa jäsenvaltioissa, mukaan lukien Suomessa. Sääntelylähteiden tunnistaminen on keskeistä oikeudellisen tulkinnan ja soveltamisen kannalta, sillä se määrittää, mistä oikeudellisista velvoitteista tai oikeuksista on kyse. Lisäksi eri sääntelylähteiden hierarkia, eli niiden keskinäinen etusijajärjestys, on tärkeä periaate, joka ohjaa ristiriitaisten normien ratkaisemista. Perustuslaki on ylimpänä, sitä seuraavat lait ja asetukset. Kansainväliset sopimukset ja EU-oikeus ovat myös vahvassa asemassa kansallisessa oikeusjärjestyksessä.