Proteiinipitoisuusmittausmenetelmiä

Proteiinipitoisuusmittausmenetelmiä käytetään proteiinien määrän määrittämiseen erilaisissa näytteissä, kuten elintarvikkeissa, biologisissa nesteissä ja rehuissa. Menetelmiä voidaan jakaa karkeasti suoriin ja epäsuoriin mittaustapoihin. Suorat menetelmät mittaavat proteiinimolekyylien fysikaalisia tai kemiallisia ominaisuuksia, kun taas epäsuorat menetelmät perustuvat proteiinien typpipitoisuuden mittaamiseen ja sen muuntamiseen proteiinipitoisuudeksi.

Yksi yleisimmistä epäsuorista menetelmistä on Kjeldahl-menetelmä. Siinä näyte hajotetaan happamassa liuoksessa, jolloin proteiinien typpi vapautuu ammoniakkina. Ammoniakki titrataan, ja typpipitoisuus muunnetaan proteiinipitoisuudeksi käyttämällä vakiokerrointa. Toinen epäsuora menetelmä on Dumas-menetelmä, jossa näyte poltetaan korkeassa lämpötilassa, jolloin typpi vapautuu typen oksideina. Nämä oksidaatit pelkistetään typpikaasuksi, jonka tilavuus mitataan.

Suoria menetelmiä ovat esimerkiksi biurettimenetelmä ja Bradford-menetelmä. Biurettimenetelmä perustuu proteiinien sisältämien peptidiosidien kykyyn reagoida kupari-ionien kanssa emäksisessä liuoksessa, muodostaen violetin värin, jonka intensiteetti on verrannollinen proteiinipitoisuuteen. Bradford-menetelmä käyttää Coomassie Brilliant Blue G-250 -väriainetta, joka sitoutuu proteiineihin ja muuttaa absorbanssiaan tietyllä aallonpituudella. Spektrofotometriset menetelmät, jotka mittaavat proteiinien luontaista UV-absorbanssia, ovat myös käytössä. Valinta menetelmän välillä riippuu näytteen tyypistä, vaaditusta tarkkuudesta ja käytettävissä olevista resursseista.