Kosteudenmittausmenetelmillä
Kosteudenmittausmenetelmillä tarkoitetaan erilaisia menetelmiä, joilla mitataan kohteen vesipitoisuus. Näitä mittauksia tarvitaan monilla aloilla, kuten elintarvikkeiden laadunvarmistuksessa, rakennusmateriaalien suorituskyvyn arvioinnissa, maaperän tutkimuksessa sekä kemiallisessa prosessoinnissa. Eri menetelmät perustuvat erilaisiin mittausperiaatteisiin ja ne antavat kosteuspitoisuuden eri yksiköin, kuten massaprosenttina, vesipitoisuutena tai suhteellisena kosteutena.
Kosteuspitoisuutta voidaan mitata useilla tavoilla. Valinta riippuu näytteen luonteesta, halutusta tarkkuudesta, nopeudesta ja siitä, voiko näytettä
- Gravimetrinen menetelmä (loss on drying): näyte kuivatetaan korkeassa lämpötilassa ja sen massa mitataan ennen ja jälkeen
- Karl Fischer -titraatio: tarkka vesipitoisuuden mittaus nesteissä ja liuoksissa. Perustuu reaktiolle, joka sitoo veden; soveltuu erityisesti
- Dielektrinen (kapasitanssi/impedanssi) menetelmät: mittaavat kosteuden vaikutusta materiaalin sähkökenttävakioon. Nopea ja ei-tuhoava, laajalti käytetty puussa, viljoissa ja
- Infrapuna- ja lähinfrapunaspektroskopia (NIR): nopeasti mitattavissa ja ei-ravistavaa, soveltuu elintarvikkeille, viljoille ja paperille. Kalibrointi riippuvainen näytteestä.
- Mikroaaltomittaus: kosteuden vaikutus materialin dielektrisiin ominaisuuksiin. Nopeaa prosessoinnissa ja inline-valvonnassa.
- Sähkövastusmittaus: kahden tai useamman elektrodi yhteysmittaus, kosteuden kasvaessa resistanssi muuttuu. Edullinen, mutta herkkyys muihin tekijöihin voi
Standardit ja käytännöt viittaavat ISO-, ASTM- ja AOAC- menetelmiin sekä teollisiin ohjeisiin. Näiden avulla varmistetaan toistettavuus
Käytännössä kosteuden mittausopti valitaan näytteen ominaisuuksien ja vaaditun tarkkuuden mukaan; joissakin tapauksissa voidaan käyttää useampaa menetelmää